Joulukuusi, sokerikriisi ja muita talviaskareita

Joulu on tulossa myös tänne kravun kääntöpiirin eteläpuolelle, vaikka ilmasto ei ihan joulun odotukselta tunnu. Kylmä täälläkin tietysti on, joinakin aamuina jopa alle 20 astetta, ja öisin nukun flanellipyjaman kanssa fleece-viltin alla. Mutta eihän tämä silti ihan joulukuulta tunnu. Kävelen edelleen varvastossuilla töihin.

Joka tapauksessa Dakarin sää on nyt niin talvinen, että alan tuntea itseni likaiseksi eurooppalaiseksi. En kerta kaikkiaan pysty käymään suihkussa aamuisin. Iltasuihkunkin kanssa on tekemistä, koska hanasta tuleva vesi on jäätävän kylmää. Illalla sen kuitenkin kestää jotenkuten, ja jos on tukanpesupäivä, lämmitän kaasuliedellä kattilallisen vettä ja otan ns. kuuppasuihkun. Ja aina kun käyn Fatickissa, nautin pitkistä lämpimistä suihkuista. Fatickissa hanavesi nimittäin on lämmintä vuoden ympäri – ja se on vain hyvä juttu, kunhan tuntee oikeat kikat. Sadekaudella vesi oli nimittäin liian kuumaa, joten päästimme päivittäin yhden vesipaljun täyteen vettä, jotta se viileni yön aikana mukavaksi suihkutella aamuhiet pois. Nyt talvella päästämme edelleen yhden vesipaljun täyteen vettä, jotta hanasta alkaa tulla lämmintä vettä, jonka kanssa on sitten mukava lämmitellä yön viilentämiä varpaita. Näillä konsteilla olen onnistunut välttämään talviflunssan.

Käväisin viime viikonloppuna pitkästä aikaa Dakarin keskustassa ja totesin, että kyllä se jouluhössötys tännekin yltää, ei ehkä ihan niin hurjana kuin mihin Suomessa on tottunut, mutta lievänä versiona kuitenkin. Kadunvarsikojuissa myydään joulukoristeita (lähinnä niitä kiiltäviä nauhoja, joita Suomessa käytetään joulukuusen koristeluun), ja keskustan näyteikkunoissa on joulusomisteita. Ne ovat kitchejä, mutta omalla tavallaan kiehtovia. Eksoottisinta oli, kun keskustan supermarketin eteen oli raahattu valtava joulukuusi. Jäin tuijottamaan sitä monttu auki, koska se oli niin aidon näköinen. En kehdannut mennä haistamaan. Se kun olisi ollut ainoa keino todeta, onko joulukuusi aito vai muovinen.

Joulu ei kuitenkaan ole ollut viimeisen kuukauden suosituin puheenaihe. Ehei, kielen päällä on ollut jotain paljon tärkeämpää. Nimittäin sokeri. Se oli vähällä loppua koko Senegalista. Jo ennen marraskuun lopulla ollutta tabaski-juhlaa alettiin huomata, että sokeria ei enää saanut entiseen malliin. Tabaskin jälkeen se oli loppu melkein joka putiikista. Kun tavallinen sokeri loppui, siirryttiin palasokeriin. Kun se loppui, siirryttiin vaniljasokeriin. Kun se loppui, tuli kriisi. Mitä nyt tehdään? Ataya-teetä ei voi juoda ilman sokeria. Bissap-mehua ei voi juoda ilman sokeria. Jopa tomaattisoseen maustamiseen tarvitaan sokeria. Senegal ei voi elää ilman sokeria. Ja nyt sokeri oli loppu melkein koko Senegalista.

Miten tämä oli mahdollista? No, sattuipa niin, että sokerin maahantuontia hallitsee yksi ainoa mies, joka on ainakin aikaisempina vuosina tiettävästi rahoittanut Senegalin presidentinvaaleja. Kappas, sattuipa myös että Senegal on kovaa vauhtia valmistautumassa seuraaviin presidentinvaaleihin vuonna 2012. Ja sattuipa vielä niin, että samainen mies riitautui Senegalin hallituksen kanssa, koska hallitus halusi nostaa sokerin veroa. Tästä sokerimies ei tietenkään pitänyt. Hän päätti lopettaa sokerin maahantuonnin, kunnes hallitus ymmärtää virheensä. Sokerimies päätteli oikein: jopa happamissa liemissä keitetyt ministerit tarvitsevat teehensä sokeria. Nyt sitä taas saa putiikeista, vaikka vähän väliä on silti pakko turvautua vaniljalla maustettuun suurikiteiseen sokeriin.

Tämä ei ole kuitenkaan ainoa selitys sokerikriisille. Toinen versio menee niin, että sokerimies itse halusi nostaa sokerin hintaa. Senegalissa ruokatarvikkeiden hinnat ovat hallituksen määrittelemiä, joten yksittäiset yrittäjät eivät voi siihen vaikuttaa. Sen sijaan sokerimies tuntee oikeat vaikutuskeinot. Hän päätti lopettaa sokerintuonnin, jotta senegalilaisten makeanhimo nostaisi sokerin kysynnän tarjontaa korkeammalle. Silloin myös hintaa voisi hilata ylöspäin. Tämän selitysversion tai hinnannostatusstrategian onnistumisesta ei ole kuitenkaan vielä tietoa, koska sokerin hinta on kaiketi vielä entisellään.

Joka tapauksessa sokeriralli Gambiasta Senegaliin lisääntyi saman tien, kun sokerimonopoli lakkasi pyörimästä. Gambiassa sokeri on nimittäin puolet halvempaa kuin Senegalissa. Nyt jokaisen Gambiaan menevän ihmisen oletetaan tuovan kymmenen kiloa sokeria takaisin tullessaan, vaikka jo viidestä kilosta voi seurata hienoisia vaikeuksia tullin tarkastuksessa. Tilannetta voisi ehkä verrata suomalaisten viinaralliin Virosta. Alle kymmenen kiloa sokeria voi vielä tuoda ns. omaan käyttöön, mutta yli menevistä kiloista voi joutua maksamaan tullia tai vähintään joutuu keksimään hyviä selityksiä sokerin kovalle kulutukselle. Etenkin, jos sama henkilö käy Gambiassa kerran kuukaudessa ja palaa aina kymmenen kilon sokerisäkin kanssa.

Kyllä Senegalissa aika paljon sokeria syödään, mutta kymmenen kiloa kuukaudessa? Sitä on sinisilmäisimmänkin tullivirkamiehen vaikea uskoa.

Ilmastonmuutosta ilmassa

Tämän vuoden sadekausi oli Senegalissa voimakkaampi kuin vuosikymmeniin. Vettä satoi suunnilleen saman verran kuin ennenkin, mutta se tuli huomattavasti lyhyemmässä ajassa kuin ennen.

Jos vielä kymmenen vuotta sitten sadekausi alkoi kesäkuussa ja jatkui lokakuun loppuun, nyt sateet alkoivat kunnolla vasta elokuussa ja päättyivät jo lokakuun alussa.

Se oli liian lyhyt aika. Vesi ei ehtinyt imeytyä maahan vaan tulvi asuinalueille, pelloille ja teille. Tulvien takia sadat tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kotinsa tai elämään veden täyttämissä taloissa. Neljällesadalle dakarilaislapselle järjestettiin kolmen viikon evakuointileiri partiolaisten leirikeskukseen. Sillä aikaa lasten kodeista pumpattiin vettä pois palokunnan ja partiolaisten yhteisvoimin.

Tulvaongelma oli pahin suurissa kaupungeissa, joissa vesi ei imeytynyt sen paremmin maaperään kuin huonosti toimiviin viemäreihin. Dakarin tiheästi asutuissa kaupunginosissa ei ollut vielä päästy eroon edellistenkään tulvien jäljistä, kun uudet sateet jo nostivat veden pinnan entistäkin korkeammalle. Ja kierre jatkuu. Viime viikolla kävin eräässä kaupunginosassa, johon ei ollut autolla asiaa. Hevostaksit kahlasivat kaduilla vatsaa myöten vedessä.

Senegalissa kukaan ei viitsi eikä halua kyseenalaistaa ilmastonmuutosta. Jokainen tuntee nahoissaan, että ihmisen toiminnan ansiosta ilmasto on muuttunut. Sadekausi on voimistunut ja lyhentynyt, aivan kuten ilmastonmuutoksen ennusteissa on povattu. Ihmisen toiminta on myös entisestään pahentanut ilmastonmuutoksen vaikutuksia maan pinnalla: kun maaperään on haudattu muovia, se ei enää ime vettä.

Sadekausi on nyt ohi, mutta viime viikonloppuna sen pahimmista hetkistä muistutettiin televisiossa. Kun vuoden suurinta uskonnollista juhlaa viettävät ihmiset seurasivat helikopterista otettua arkistokuvaa Dakarin tulvakortteleista, he totesivat yhteen ääneen: ilmasto on muuttunut nopeammin kuin sen olisi pitänyt. Tälle pitää tehdä jotain.

Te siellä Kööpenhaminassa, kuulitteko? Tälle pitää tehdä jotain.

Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 6.12.2009

Persoonallisia muutoksia

Olen miettinyt viime aikoina sitä, miksi tänne blogiin ei enää kukaan päivitä sellaisia kriittisen ironisia kirjoituksia kuin ensimmäisen parin kuukauden aikana. Syy on yksinkertainen ja tylsähkö: olen jumittunut. Tosin täytyy samaan hengenvetoon myöntää, että Senegaliin jumittuminen kuulostaa paljon paremmalta kuin vaikkapa Poriin, Kankaanpäähän tai Vammalaan jumittuminen. Mutta kuitenkin.

Käytännössä tämä jumittuminen ilmenee niin, etten jaksa enää käyttää energiaani ihmettelyyn. Ainakaan kovin paljon. Enhän minä alun pitäenkään hirveästi ihmetellyt, kun maa ja kulttuuri olivat jo entuudestaan hyvinkin tuttuja. Blogiin ja päiväkirjaan kirjoittamani vertailut oman tutun elämän ja uuden, erilaisen elämän välillä olivat silti hauskoja pikku huvihetkiä. Aluksi. Nyt suurin osa noita vertailuja aiheuttaneista ärsykkeistä ei enää läpäise tajuntaani. Olen tottunut, turtunut, korruptoitunut. Vaiko sittenkin kotiutunut?

Enää en nimittäin ihmettele, kun fuksianpunaiseen satiinipaitaan ja hohtavan harmaaseen miesten pukuun pukeutunut ministerin näköinen mies poikkeaa syömään sormin djibiä (grillattua lihaa) ravintolaan, jonka muovipöydät heiluvat kolmella jalalla ja jonka seinät ovat vyötärön korkeudelle mustat savusta ja rasvasta. Kun samaisen ravintolan läpi hetken kuluttua talutetaan pahasti protestoiva pässi, sekään ei aiheuta kummastuneita hihkaisuja – ainoastaan hienoisen hymyn suupieleen.

En kummastele, että Peugeotista nyt vain sattui katkeamaan kytkinvaijeri kesken matkan, vaikka jo linja-autoasemalta lähtiessä sen kuuli vetelevän viimeisiään. Vielä vähemmän yllätystä sisältyy siihen seikkaan, että kuljettaja oli jo hankkinut varavaijerin – siinä ei ole mitään kummallista, ettei sitä ollut vaihdettu ENNEN kuin seitsemän asiakasta joutuu odottamaan keskellä tienristeystä tunnin verran. Kuka nyt toimivaa vaijeria vaihtaisi ennen kuin se oikeasti katkeaa?

Ihmetystä ei myöskään herätä, vaikka hostellissa sänkykaverina on kymmenkunta muurahaista, tai että aamun ja illan välisenä aikana huoneen seinällä oleva taulu on vinksahtanut vinoon. Rapatessa roiskuu, ja siivotessa samoin. Muurahaisia taas ei saa ajettua pois kuin myrkyllä, ja se on kallista. Ei sellaiseen turhuuteen investoida tabaski-juhlan alla, kun pitää ostaa mahdollisimman lihava lammas, joka maksaa 50-100 euroa, upean kiiltävä basin riche-kankaasta tehty puku, joka maksaa 50-100 euroa, ja paljon muutakin rahanmenoa on tiedossa. Asiat on pantava tärkeysjärjestykseen.

Sen sijaan ihmettelen suunnattomasti, että joku jaksaa kantaa huolta pikkuasioista, kuten tyhjän vesipullon tai lattialla lojuneen napin katoamisesta. Suorastaan loukkaannun, jos joku ei ymmärrä luovuttaa istumapaikkaansa vanhemmalle madamelle, tai jos joku ei suostu jakamaan omista eväistään yllätysvieraille. En suostu tekemään kauppaa, ellen saa tingattua hinnasta pois vähintään puolet ja parhaimmillaan kolme neljäsosaa. En voi sietää sikainfluenssan, tavallisen flunssan tai VR:n junien myöhästelyn Suomessa aiheuttamaa hysteriaa. Olen kylmettyä kuoliaaksi, jos lämpötila laskee yöllä alle 20 celsiusasteen.

Ja tällaisena minun pitäisi palata Suomeen?

Kun aikoinaan palasin puolen vuoden opiskelijavaihdosta Hollannista, olin ensimmäiset kaksi kuukautta niin ulkona elämästäni kuin vain lumiukko voi keväällä olla. Vasta kesään tullessa pääsin kiinni johonkin sellaiseen elämäntapaan, johon saatoin olla tyytyväinen. Vaikka en tuonut mukanani fyysistä Hollantia – pakkasin laukkuuni vain muutaman pussin tulppaanin sipuleita – mutta jonkinlainen määrittelemätön muutos oli sisälläni tapahtunut.

Tasan viiden viikon päästä olen jälleen muutostilassa lentokentällä, kahden matkalaukkuni kanssa. Yritän ottaa mukaani niin paljon Senegalia kuin voin, mutta sitä tärkeintä – ihmisiä tuoksuja värejä kaatosadetta pölyä kuumuutta aurinkoa elämää – en voi tietenkään kuljettaa matkalaukussa.

Voin ottaa mukaani vain sen, mikä kulkee sisälläni. Tiedän, että tälläkin kertaa se on jotain aivan muuta kuin mitä toin mukanani Suomesta puoli vuotta sitten. Tiedän myös, että paluu on vaikea, sillä senegalilaisen ja suomalaisen elämäni välillä on väistämätön ja korkea kynnys. Mitenköhän mahdan saada höylättyä kynnyksen niin matalaksi, että pystyn elämään sen kanssa?

Perinteiden muutoksia

Neljä kuukautta sitten kirjoitin, että tyttöjen sukuelinten leikkausperinteestä luopuneita kyliä on Senegalissa jo 3 738. Nämä kylät ovat käyneet läpi Tostanin kolmivuotisen peruskoulutusohjelman. Sen avulla yhteisöt ovat voimaantuneet päättämään jämäkämmin omista asioistaan. Kuten muun muassa siitä, ettei tyttöjen terveydelle vaarallista perinnettä ole pakko jatkaa, jos kaikki päättävät luopua siitä.

Nyt, marraskuun puolivälissä, tyttöjen sukuelinten leikkauksesta ja liian aikaisista avioliitoista luopuneita kyliä on 4 114. Maaginen luku, eikö? Ja kertoo aika paljon siitä, miten vahvasti tämä kymmeniä vuosia kestänyt työ on lopulta vaikuttanut yhteisöihin. Ja vauhti vain kiihtyy. Neljässä kuukaudessa jo yli 400 uutta kylää! Kaikkien kansainvälisten arvioiden mukaan Tostanin ihmisoikeuksiin nojaava metodi on sitä paitsi ainoa, joka on yltänyt tuloksiin.

Tässä metodissa tärkeää on nimittäin se, ettei monisatavuotista perinnettä ylläpitäviä ihmisiä pakoteta luopumaan tärkeästä perinteestään, eikä heitä loukata saarnaamalla, että heidän perinteensä on barbaarinen. Leikkaaminen on nimittäin kuin mikä tahansa sosiaalinen normi – jos sitä ei ole tehty, tyttö ei pääse naimisiin, ei saa tarjoilla ruokaa muille, ei pääse sisään yhteisöön. Tytöt on leikattu siksi, että perinteen mukaan kaikki leikataan – kukaan ei ole leikannut tyttäriään vain kiusatakseen heitä. Päinvastoin. Leikkaamisen on ollut tarkoitus taata tyttärelle hyvä tulevaisuus.

Tietenkään se ei aina ole ollut hyvä tulevaisuus, sillä sukuelinten leikkauksiin liittyy valtavasti riskejä, ja osa tytöistä kuolee verenvuotoon. Yhteisöt ovat toki tunnistaneet nämä riskit, mutta eivät ole ehkä halunneet tai voineet puuttua niihin – se on ollut riski tyttären tulevaisuuden puolesta.

Tostanin järjestämässä koulutuksessa yhteisöille on kuitenkin jaettu tietoa ihmisoikeuksista, terveydestä, sairauksista, ja niiden estämisestä. Samalla he ovat itse etsineet käsiinsä avaimet keskustelun porttiin – ja kun he ovat sen portin avanneet, keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin. Monissa yhteisöissä on nimittäin luultu, ettei toinen osapuoli halua puhua asiasta, tai että perinne on ehdottoman rikkomaton. Kun keskustelu on avattu puolueettomalla maalla eli kouluttajan vetämässä keskusteluringissä, kaikki ovat päässeet mukaan tasavertaisesti. Ja silloin yhteisö huomaa, että itse asiassa kaikki ovat perinteen vahingollisuudesta samaa mieltä ja jopa valmiita luopumaan siitä, jos tyttärien tulevaisuus pystytään takaamaan toisellakin tavalla. Yhteisö siis pystyy tekemään demokraattisen päätöksen lopettaa vahingollinen perinne – ilman, että kukaan kutsuu heitä barbaareiksi. Sen vuoksi monet yhteisöt haluavat julistaa päätöksensä myös julkisesti.

Vielä enemmän tämän metodin toimivuudesta ja kansanliikkeen luonteesta kertoo se, että liike on leviämässä läntisestä Afrikasta myös itäiseen Afrikkaan, jossa noin 95 prosenttia kaikista naisista on käynyt läpi jonkinlaisen sukuelinten leikkauksen. Keskustelut itäisessä Afrikassa ovat vaatineet äärimmäistä herkkyyttä, mutta ajatus tyttöjen terveestä tulevaisuudesta on juurtunut myös itään. Muun muassa Somalimaassa vietetään ensi viikonloppuna luopumisjuhlaa, joka on toinen laatuaan Somalimaan historiassa. Jo viime lokakuun alussa 14 rohkeaa kylää järjesti juhlan, jossa he julistivat luopuvansa tyttöjen sukuelinten silpomisesta ja liian aikaisista avioliitoista. Nyt vuorossa on 20 uutta kyläyhteisöä. Hekin tekivät päätöksensä jo kuukausia sitten. Nyt on julkisen julistuksen aika.

Sata frangia

Sata frangia tuntuu olevan Senegalissa jotenkin perustavanlaatuinen rahan mittayksikkö. Sata frangia on hopeinen kolikko, suurin piirtein suomalaisen hopeamarkan kokoinen, ja itse asiassa hyvinkin saman arvoinen. On olemassa myös 10, 25 ja 50 frangin kolikko, mutta vain sata frangia on sen kokoinen, että se oikeastaan kannattaa omistaa. Pienemmillä rahoilla käydään tulitikkukauppaa, sadalla frangilla saa jo jotain oikeaa. Sata frangia on myös se rahayksikkö, jota kerjäläiset ja koraanikoulun pojat käyttävät almuja pyytäessään.

Mutta sadan frangin mittasuhteet ovat välillä hiukan hämmentäviä. Voisi kuvitella, että tavaran tai palvelun hinta on jotenkin yhtenevässä suhteessa siihen aikaan tai rahalliseen investointiin, mikä tavaran tai palvelun tuottamiseen on kulunut. Mutta ei se aina mene niin. Mitä mieltä olette esimerkiksi näistä:

Sadalla frangilla saa
- yhden kananmunan
- 200 grammaa höyrytettyä couscousta, josta riittää iltaruoka kahdelle ihmiselle
- kupin kahvia
- neljä pussia (noin 150 grammaa) paahdettuja maapähkinöitä
- bussimatkan 1-5 kilometrin päähän
- ilmaa renkaaseen
- keksipaketin (4 kpl keksejä)
- kourallisen minttukaramelleja
- 3/4 patongin
- pienehkön tomaatin
- keskikokoisen kurkun
- yhden porkkanan
- viisi tekstiviestiä Senegaliin
- yhden tekstiviestin ulkomaille

Saanen kysyä, millaisessa suhteessa ovat toisiinsa esimerkiksi pihaus ilmaa renkaaseen (30 sekuntia, à 100 CFA) ja 200 grammaa höyrytettyä couscousta (usean tunnin työ, à 100 CFA)? Couscous nimittäin valmistetaan hirssijauhosta, joka jauhetaan hirssin siemenistä. Hieno hirssijauho pyöritetään veden kanssa rouheeksi, sihdataan useaan kertaan, pyöritetään veden kanssa isommaksi rouheeksi, sihdataan useaan kertaan jne. usean tunnin ajan. Ilma päätyy renkaaseen kirjaimellisesti napista painamalla, alle minuutissa.

Entä kourallinen minttukaramelleja ja neljä pussia maapähkinöitä? Maapähkinöiden viljeleminen kestää ensinnäkin monta kuukautta, minkä jälkeen ne kuivataan, paahdetaan hiekassa ja pakataan pikkuruisiin muovipusseihin – kaikki käsityönä. Minttukaramellit tulevat hienoihin kääreisiin pakattuina Ranskasta.

Entä kumman saattamiseen asiakkaan silmien eteen menee enemmän aikaa ja energiaa, yhden tekstiviestin ulkomaille vai pienehkön punaposkisen tomaatin?

Vastaukseni on kyyninen, mutta valitettavan lähellä totuutta (en kuitenkaan väitä, että se olisi täysi totuus). Höyrytetyn couscouksen valmistaminen, maapähkinöiden paahtaminen ja tomaattien viljely ovat naisten työtä, käsityötä. Ensinnäkin ne ovat peruselintarvikkeita, joiden hinta ei saa olla ylitsepääsemättömän korkea kenellekään. Sen lisäksi valitettava tosiasia on, ettei naisten työn arvo näy tuotteiden myyntihinnassa mitenkään. Sen sijaan ilman pihauttaminen renkaaseen ja tekstiviestien välittäminen ulkomaille on mukamas teknologiaa vaativaa ja kallista työtä, josta tämän oletusarvon mukaan kuuluukin maksaa. Etenkin, jos työn tekijänä on mies, jonka työn arvo näkyy pienessäkin palveluksessa.

Naisen sata frangia ei täälläkään ole sama kuin miehen sata frangia. Naisen satanen taitaa olla lähempänä viittäkymmentä. Silti ne ovat usein naiset, jotka tuovat kotiin ne sadan frangin kolikot, joilla perheet ruokitaan. Miehet keskittyvät rakentamaan miljoonia frangeja maksavia seiniä ja portteja sekä hankkimaan porttien sisälle satoja tuhansia frangeja maksavaa kiinalaista viihde-elektroniikkaa, joka hajoaa parin vuoden kuluessa.

Vai mahdanko nyt kärjistää hiukan liikaa?

Kokkiblogi on palannut!

Syys- ja lokakuun sairastelut rajoittivat kokkiblogin kokeiluja, koska en pariin kuukauteen juurikaan syönyt itse kokattua ruokaa. Jos jotain söin, se oli munakasta, couscousta tai muuta nopeaa ja vaivatonta iltapalaa. Mutta kun tervehdyin, rupesi tekemään mieli taas kokeilla kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Viimeksi Fatickissa vieraillessani sain kaupungin ainoalta suomalaiselta eli Mirjalta mukaani neljä vastaleivottua sämpylää. Söin kolme heti samalta istumalta. Päätin, että näitä täytyy saada lisää. Ei kun hommiin. Harmi vain, että vehnäjauhoja ja hiivaa ei saa joka kaupasta, vaan niitä myyvät liikkeet pitää etsimällä etsiä. Eikä niitä välttämättä aina ole. No, lopulta löysin jauhot ja hiivan ja pääsin töihin. Fiksailin kolmesta sämpyläohjeesta oman versioni. Tässä lopputulos.

Sämpylät vol. 1

3 dl kuumaa vettä
3 dl sokeroitua jogurttia
4 tl kuivahiivaa
1 ½ tl suolaa
½ dl voisulaa
4 dl kaurahiutaleita
7 dl vehnäjauhoja

Sekoita kuuma vesi, jogurtti ja kuivahiiva. Lisää puolet vehnäjauhoista ja anna kohota periaatteessa 15 minuuttia, kunnes seos kuplii hieman. Käytännössä odota kuplia 30 minuuttia, kunnes kyllästyt odottamaan, ja lisää loput aineet.

Anna kohota periaatteessa 30 minuuttia, kunnes huomaat, ettei taikina kohoa. Syy: unohdit, että pakastimessa madoilta piilossa säilytetyt jauhot olivat niin kylmiä, että hiiva lakkasi toimimasta (mikäli se alun perinkään toimi). Kiehauta vettä kattilassa ja aseta taikinakulho sen päälle, ja toivo, että hiiva käynnistyy. Odota vielä ainakin 30 minuuttia ja totea, että taikina tuoksuu hiivalta, vaan ei nouse.

Pyöritä taikina joka tapauksessa sämpylöiksi ja paista periaatteessa 225 asteessa 10 minuuttia. Mutta koska kaasu-uunin lämpötilasta ei voi olla varma, heitä suurpiirteinen lämpötila-arvio ja paista sämpylöitä niin kauan kuin näyttää tarpeelliselta (ja sitten ne ovatkin jo kuivia). Tee makutesti kämppiksen senegalilaisella poikaystävällä ja totea, että se teeskentelee pitävänsä sämpylöistä. Oma arvio: ihan syötäviä, mutta vähän turhan tiiviitä ja kuivia.

Sairastu vatsatautiin viikoksi (ei johdu sämpylöistä) ja unohda, että halusit ylipäätään syödä jotain. Kun olet toipunut, rupea taas ajattelemaan sämpylöitä.

Sämpylät vol. 2

3 dl kuumaa vettä
3 dl sokeroitua jogurttia
5 tl kuivahiivaa
1 ½ tl suolaa
½ dl voisulaa
3 dl kaurahiutaleita
8 dl vehnäjauhoja
1 porkkana raastettuna
Vähän vielä kuivahiivaa sekoitettuna pieneen määrään lämmintä vettä
Vähän vielä vehnäjauhoja

Sekoita kuuma vesi, jogurtti ja kuivahiiva. Lisää puolet vehnäjauhoista ja anna kohota periaatteessa 15 minuuttia, kunnes seos kuplii hieman. Käytännössä odota kuplia 20 minuuttia, kunnes huomaat, ettei se edelleenkään kupli, ja lisää loput aineet.

Anna kohota periaatteessa 30 minuuttia, kunnes huomaat, ettei taikina edelleenkään kohoa. Syy: unohdit jälleen, että pakastimessa madoilta piilossa säilytetyt jauhot olivat niin kylmiä, että hiiva lakkasi toimimasta (mikäli se alun perinkään toimi). Kiehauta taas vettä kattilassa ja aseta taikinakulho sen päälle, ja toivo, että hiiva käynnistyy. Sekoita lisäksi loput kuivahiivasta (noin 1 tl) pieneen määrään lämmintä vettä ja sekoita taikinaan. Odota vielä 30 minuuttia kunnes toteat ettei taikina edes vivahda hiivan tuoksulta, hermostu, ja leivo joka tapauksessa sämpylöiksi. Tällä kertaa älä yritä pyörittää sämpylöitä pyöreiksi, vaan lätki suhteellisen tahmeaa taikinaa leivinpaperille ja yritä tehdä niistä hiukan sämpylän näköisiä.

Paista periaatteessa 225 asteessa 10 minuuttia, eli käytännössä kuumenna kaasu-uuni täysille ja paista 20 minuuttia, kunnes leipien pohja alkaa ruskistua hiukan. Teetä makutesti kämppäkaverin senegalilaisella poikaystävällä, joka tällä kertaa pitää niistä aidosti, ja totea itsekin että tällä kertaa sämpylät ovat meheviä ja maukkaita!

Taudinkestävä yhteisöllisyys

Vähintään kerran vuodessa Suomessa nousee keskustelu yhteisöllisyydestä. Tai lähinnä yhteisöllisyyden puutteesta. Milloin yhteisöllisyyttä kaivataan parantamaan jonkin tietyn seudun hyvinvointia, milloin sitä kaipaa koko Suomen kansa.

Jos internetistä etsii tietoa hakusanalla yhteisöllisyys, ensimmäisenä esiin nousee Wikipedian tarjoama selitys sille, mitä yhteisöllisyys on. Hiukan alempana listalla näkyy huolestuneen kansalaisen keskustelunavaus: Wikipediassa ei ole selitystä yhteisöllisyydelle. Hänen mielestään puute pitää korjata välittömästi.

Erään linkin kautta päätyy Ylen Ykkösen keskustelupalstalle, jossa esitetään valtion tervehtimis- ja yhteisöllisyysvirastoa valvomaan ihmisten tervehtimistä ja keskinäistä ystävällisyyttä. Vitsiksi se on tarkoitettu, mutta ironia kolahtaa nilkkaan. Meille pitää siis rautalangasta vääntäen selittää, mitä yhteisöllisyys on? Ja jotta osaisimme sitä oikein toteuttaa, tarvitsemme valtiollisen viraston sitä valvomaan?

Olen asunut neljä kuukautta yhteiskunnassa, joka perustuu yhteisöllisyyteen. Ei, se ei tarkoita sitä, että kirjaudumme kaikki joka aamu Facebookiin pitämään yllä virtuaalista yhteisöämme, jossa kerromme omat kuulumiset, mutta emme toki tunkeile toisten kuulumisia kyselemään.

Täällä yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että ihmiset tervehtivät toisiaan kättelemällä, joka aamu. Sitä, että uppo-oudolle ihmiselle voi sanoa kadulla hyvää huomenta, ja hän vastaa kohteliaasti. Sitä, että jos tutulta ihmiseltä ei kysy miten aamu on sujunut, hän alkaa pohtia, miksi olet hänelle vihainen.

Yhteisöllisyys tarkoittaa myös sitä, että kun olin jokin aikaa sitten sairaana, ystävät, tuttavat ja naapurit kävivät luonani tarkistamassa, miten voin. Poikkesivat vain portista, koputtivat oveen ja lähtivät kun totesivat minun olevan vielä hengissä.

Suomessa saisin sairastaa ylhäisessä yksinäisyydessäni, koska kukaan ei halua saada tarttuvaa tautia. Tätä suomalaista periaatetta noudattaen kerroin ihmisille, että tautini saattaa olla tarttuva, ja että heidän kannattaa siksi pitää etäisyyttä.

He katsoivat kummissaan, ottivat kädestä ja tervehtivät perusteellisesti. Ja toivottivat voimia paranemiseen.

(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 31.10.2009)

Kirahvin väijytys

Kiidämme tukka hulmuten keskellä naisenmittaista sahelilaista sadekauden heinikkoa. Avolavamaasturin kuljettaja möyrii poluille kerääntyneissä sadevesilammikoissa niin, että mutaan painuneet urat raapivat auton vatsaa. Istumme lavalle rakennetuilla penkkiriveillä, pidämme kiinni penkkien selkänojista, ja vaihdamme siskojen kanssa tietäviä silmäyksiä. "Jos tämä kuljettaja olisi käynyt saman autokoulun kuin me, se tietäisi, ettei mutajumista pääse irti kaasuttamalla. Pitää heijata rauhallisesti, ja sitten vasta kaasuttaa", me nyökyttelemme. Ääneen sitä ei kuitenkaan voi sanoa. Kuljettaja voisi hermostua ja vaikka jättää meidät keskelle safaria.

Ehdin ajatella, että itse asiassa täällä Bandian villieläinpuistossa ns. tien päälle jättäminen ei kuitenkaan olisi mikään loputon katastrofi. Kyllä sieltä ainakin joskus kotiin osaisi. Eikä tässä eläinpuistossa elä kuin kasvissyöjiä, koska krokotiilit on eristetty puiston ravintolan ja matkamuistomyymälän lähellä virtaavaan joen poukamaan.

Edelleen tukka putkella ajamme kohti isoa apinanleipäpuuta ja käännymme oikealle aivan sen juurella. Olen juuri kommentoimassa siskoille, miten hieno ja vanha puu siitäkin on. Kun sitten yhtäkkiä en saa sanaa suustani. Silmäni naulautuvat baobabin viereen, tuijotan varmaankin monttu auki, kunnes älyän koputtaa kuljettajan kopin kattoon pysähtymisen merkiksi. "Mikäs tuo tuossa sitten on", saan sanottua oppaallemme ranskaksi, vaikka ihan hyvin tiedän mikä se on. Se on kirahvi.

Tuijotamme hölmistyneenä noin viisimetristä uroskirahvia, joka yllätti meidät apinanleipäpuun takaa. Melkoinen väijytys! Kirahvihan tiesi pitkään, että me olimme tulossa. Ihan tahallaan vain seisoi rauhassa siellä puun varjossa ja odotti, ehdimmekö erottaa hänet, kun pyyhällämme vierestä ohi.

Se silmäilee meitä ystävällisin silmin, eikä ole aikeissakaan lähteä pakoon. Minä tuijotan sitä silmiin, ja se vastaa tuijotukseen, mutta ei ollenkaan rauhattomana saati hölmistyneenä. Ne ovat lehmän silmät, vähän vain isommat ja jotenkin rauhallisemmat. Joskus olen lehmien silmiä tuijotellessani arvaillut, että noiden ystävällisten silmien takana on varmaankin ajatus siitä, että tuo minun edessäni töllistelevä ihminen varmaan antaa minulle kohta heinää ja rapsuttaa otsatukkaa. Nam nam. No, kirahvin silmissä ei tuollaista ilmettä näkynyt. Kirahvi vain katseli rauhallisesti, kun me puuhakkaasti rupesimme ottamaan kuvia "minä ja kirahvi", "sinä ja kirahvi" "lintu ja kirahvi" "iso puu ja kirahvi". Sillä oli sitä paitsi ruokaa yllin kyllin sen omalla tasolla, akaasiapuiden ja apinanleipäpuun latvoissa. Ei se tarvinnut meitä mihinkään. Ja silti se katseli ystävällisesti. Se oli varmasti nähnyt jo aika monta autolastillista kaksijalkaisia muurahaisia, jotka käyttäytyvät samoin.

Bandiassa käynti oli varsinainen elämys, vaikka maksoikin pienen omaisuuden (koko porukan liput, auton vuokra ja oppaan palkkio maksoivat lähes saman verran kuin mitä käytän täällä kuukauden elämiseen). Reilun kolmen tunnin safarikierroksen aikana näimme melkoisen määrän gaselleja, antilooppeja, apinoita, strutseja, kirahveja, lehmiä (ne tosin olivat aidan takana, siellä ihmisten puolella), kaivinkoneen (tämän havainnointi nauratti opasta kovasti), ja kaksi valtavaa sarvikuonoa. Sekä laiskan hyeenan, joka silmäili meitä vallihaudalla erotetun häkkialueensa takaa. Ihmekös tuo, jos hiukan rupeaa laiskottamaan. Ympärillä olisi gaselleja vaikka millä mitalla, mutta häkissä pidetään ja ruoka kannetaan eteen. En kannata eläinten sulkemista eläintarhoihin, mutta tällä kertaa hyeena ehkä kannattaakin pitää vallihautansa takana. Muuten olisivat vapaana liikkuvat sorjat gasellit ja antiloopit vaarassa. Vaan ei kai yksinäinen hyeena sentään uskaltaisi hyökätä viisimetrisen kirahvin kimppuun?

Neljätoista takana, kymmenen edessä

Viimeisin blogipäivitykseni on lähes kuukauden takaa, ja siihen on monta hyvää syytä. Kulunut kuukausi on ollut äärimmäisen kiireinen. En suoraan sanoen olisi uskonut, että tällaiseen hullunmyllyyn joudun Afrikassa, mutta niin vain se kiire ulottuu tännekin.

Ensinnäkin ramadanin viimeinen viikko syyskuun puolivälissä oli äärimmäisen kiireinen Tostanin työmaalla. Yhden viikon aikana tein enemmän töitä kuin ehkä kahteen kuukauteen yhteensä. Kävin Thièsissä pitämässä uusille vapaaehtoisille valokuvauskoulutusta, otin vastaan puoli vuotta Intiassa aurinkopaneeli-insinööriksi opiskelemassa olleet senegalilaisnaiset, pidin tiedotustilaisuutta Senegalin valtion perheministerin ja aurinkopaneelinaisten kanssa, sekä kirjoitin tekstejä, käsittelin valokuvia ja latasin niitä internetiin.

Kiireisen viikon päätteeksi matkustin perjantai-iltana kollegoiden sekä yhden aurinkopaneeli-insinööriksi opiskelleen naisen kanssa tämän kotikylään ja dokumentoin sitä, miten hänet otettiin vastaan – nainenhan oli ollut puoli vuotta Intiassa, vaikkei sitä ennen ollut käynyt lähikaupunki Joalia kauempana. Työviikko oli ollut pitkä ja raskas, vaikken paastonnutkaan, ja perjantai-iltana olinkin jo huomattavan hiljainen. Yritin vain keskittyä kirjoittamaan naisen tarinaa mielessäni ja hankkimaan tarinaan sopivaa kuvamateriaalia. Soudianen kylä oli keskellä hirssipeltoja, kaukana Joalin kaupungin takana, eikä missään ollut sähköjä saati tienviittoja siitä, mihin päin kannattaa kääntyä. Mennessä meillä oli ollut opas, mutta hän jäi kylään, ja takaisin jouduimme suunnistamaan itse. Tietenkin ajoimme harhaan, koska dakarilainen kuljettajamme ei ole tottunut ajamaan pimeitä kärrypolkuja pitkin, eikä ollut painanut mieleensä ajoreittiä. Hirssivainioiden keskelle eksyminen olisi ollut suorastaan vaarallista – kaukana isoista taajamista liikkuu vähintään shakaaleja, ellei jopa hyeenoita. Jaksoin kuitenkin puristaa kaiken tahdonvoimani ja puhuin rauhallisesti järkeä hermostuneelle kuljettajallemme, komensin häntä tiukasti pysähtymään risteyksissä ja etsimään auton renkaanjälkiä, ja kääntymään takaisin, jos jälkiä ei näkynyt. Lopulta tömähdimme yllättäen punaiselle lateriittitielle, vaikkakin vähän eri kohdasta kuin olimme tarkoittaneet. Siinä vaiheessa kaikki kyydissä olleet mutisivat omia kiitosrukouksiaan, koska jälleen kerran selvisimme tiukasta ja pelottavasta tilanteesta jonkinlaisen johdatuksen avulla.

Ansiokas suunnitelmani oli ollut, että kun palaamme Joalista takaisin Dakarin suuntaan, hyppään Mbourissa bussiin ja jatkan matkaani Fatickiin. Se suunnitelma meni ketuilleen, koska olimme Mbourissa vasta puoli yhdeltä yöllä. Siihen aikaan ei kukaan järkevä ihminen lähde matkustamaan julkisilla kulkuvälineillä (joita kuitenkin saattaa kulkea) Fatickiin. Olin toki osannut ennustaa tämän jo aiemmin iltapäivällä, ja olin ehtinyt kysyä itselleni yöpaikan Suomen luterilaisen kirkon lähettiläinä olevien Pöykköjen luota. Sinne päästyäni sammuin lähestulkoon heti. Muutaman tunnin unen jälkeen jatkoin sitten Fatickiin viettämään ramadanin päätösjuhlaa eli Koritéa. Sitä sitten vietin rauhallisissa tunnelmissa, autoin valmisteluissa pilkkomalla sipulia (se oli suuri nähtävyys) sekä vierailin ystävien kotona tervehtimässä. Lopulta leivoin eräälle ystävälle 31-vuotissyntymäpäiväkakun. Ilme oli näkemisen arvoinen. Oli kuulemma hänen elämänsä ensimmäinen syntymäpäiväkakku.

Koritén jälkeen palasin hetkeksi Dakarin arkeen, ja kiire se vain jatkui. Samaan aikaan kun kirjoitin otsa hiessä aurinkopaneelinaisista kertovaa tarinaa, oli yritettävä kirjoittaa kolumneja Suomeen ja valmistella muiden artikkelien kirjoittamista. Kolumneja on kirjoitettava siksi, että saisin ansaittua rahaa, jolla voin jälleen jatkaa oleiluani täällä vapaaehtoistyötä. Alkoi tuntua jo aika naurettavalta, että pitää tulla Afrikkaan näin paljon raatamaan ja kiireellä työtä painamaan. Viikon päätteeksi olin niin väsynyt, ettei mitään rajaa. Ja vielä piti jaksaa, kun siskot olivat tulossa miehenpuolikkaineen kahden viikon visiitille! No, se onkin sitten ihan oma tarinansa, mutta siihen tuli onneksi päivän viivytys ja ehdin nukkua kunnon yöunet. Sitten suuntasimme porukalla Fatickiin viettämään vähemmän kiireistä, mutta silti työntäyteistä kaksiviikkoistamme. Kirjoitan siitä vaikka joskus toiste vähän lisää.

Nyt olen taas takaisin täällä Dakarissa. Elämä tuntuu osittain palanneen takaisin normaaleille raiteilleen, mutta osittain tuntuu todella tylsältä. Fatickissa ympärillä oli koko ajan juttukavereita, ja tekemistä riitti, kun pyöritin taloutta, keksin ohjelmaa ja opastin vieraita Senegalin saloihin. Raskaaksi se homma kävi sitten, kun toisella viikolla sairastuin ensin yhteen vatsatautiin ja sitten toiseen pahempaan, joka osoittautui (senegalilaisen lääkärin diagnoosin mukaan) lavantaudiksi. Siitä olen nyt edelleen toipumassa, ja pikku hiljaa alkaa tuntua että vatsa alkaa olla paremmalla tuulella. Töitäkin olen taas jaksanut hiukan ajatella, mikä lienee osittain ihan hyvä merkki. Nyt vain yritän välttää sitä kuukauden takaista stressitilaa, eli jos palkka- ja vapaaehtoistyön yhteensovittaminen alkaa tökkiä, jätän jomman kumman tekemättä. Saa sitten nähdä, kumpaan työhön valinta kulloinkin kohdistuu. Kaikkea ei täällä(kään) pysty yksi ihminen tekemään.

Dakarin vapaaehtoistaloon on ollut toisaalta mukavaa ja toisaalta raivostuttavaa palata. Mukavaa siksi, etten minä ole enää vastuussa talon toimivuudesta tai apulaisen kanssa keskustelemisesta. Kauppaputiikit ja hedelmäkojut ovat myös lähempänä, ja täältä saa myös jugurttia helpommin kuin Fatickista. Omaa rauhaa täällä on enemmän, koska naapurit ja tuttavat eivät poikkeile taloon tervehtimään ja juttelemaan päivän kuulumisia. Raivostuttavaa palaaminen on siksi, että täällä asuinkumppaneina on neljä puolituttua amerikkalaisnaista, ei enää neljä tuttua suomalaista. Heidän kanssaan yhteistyö ei toimi niin kuin Fatickissa, jossa siisteydestä ja tasapuolisuudesta pidettiin kiinni yhteisellä päätöksellä. Täällä yksi jättää vessan aina törkyiseksi, toinen kääntää yhteisen tuulettimen asennon aina niin, että minä en saa siitä puhallustakaan. Kolmas on aamuisin niin kiukkuinen, ettei sille uskalla puhua mitään. Neljättä en ole vielä kauheasti tavannut, hän muutti taloon vasta eilen.

Mutta se mikä tässä eniten mietityttää, on tämä hirveätä vauhtia kiitävä aika. Olen ollut Senegalissa 14 viikkoa, edessä on vielä kymmenen. Yli puolivälin on tultu niin että hujahti. Ajan kulumista ei ehkä huomaa siksi, että täällä on sään puolesta ikuinen heinäkuu. Ei ole sellaista vuodenaikarytmiä, johon on tottunut Suomessa. Täällä sadekausi on toki lopuillaan, mutta lämpöä ja kosteutta silti riittää. Tämä säätila jatkuu vielä kuukauden verran, sitten marraskuussa viilenee, ja sitten onkin jo joulukuu. Alan olla huolissani siitä, että paluulipun päivämäärä häämöttää. Toisaalta siskojen lähtö Suomeen tuntui haikealta, siellä kun eletään ensimmäisten pakkasten ja kirpeiden päivien aikaa, mutta toisaalta en hiukkaakaan kaipaa takaisin vanhaan elämään. Varsinkin Suomessa odottavien työasioiden ajatteleminen etoo jo valmiiksi. Tähän dilemmaan täytynee löytää joku ratkaisu tässä jäljellä olevien kymmenen viikon aikana. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Hiekkamöykystä höyheneksi

Muslimien paastokuukausi ramadan päättyi viikko sitten Aïd El Fitr–juhlaan, jota Senegalissa kutsutaan Korité–juhlaksi. Muutos edelliseen päivään oli valtava: viulunkieleksi jännittynyt ihminen, joka rankan paastokuukauden lopussa onnistui juuri ja juuri selviytymään työpäivästään polttamatta päreitään kollegoihin, lötkötti seuraavana päivänä hiekalle levitetyllä matolla ja vitsaili rentoutuneesti. Kaikki hymyilivät ja olivat ystävällisiä toisilleen.

Ramadanin ajankohta määräytyy kuun mukaan, joten sen alkamisen ja päättymisen vahvistamisesta vastaa Senegalin kansallinen kuunsirpin havaintokomitea. Komitea ottaa vastaan luotettavien uskovien muslimien havaintoja kuunsirpin näkymisestä eri puolilta Senegalia. Kun komitea on saanut tarpeeksi luotettavia havaintoja, se julistaa päätöksensä radion välityksellä. Sana kiirii nopeasti ympäri maan, ja ilmeet vapautuvat. Koettelemus on ohi, nyt on lupa palata normaaliin arkeen.

Senegalin kristitylle uskonvähemmistölle ramadanin päättyminen merkitsi yhtä lailla lupaa palata arkeen. Kun muslimienemmistö ei enää paastoa päivänvalon aikaan, lämmin lounas on huomattavasti helpompi löytää. Voi käydä juomassa pystykaffet katukojulla ilman, että tuntee itsensä petturiksi. Ramadanin aikana on nimittäin oltava hienotunteinen pelkän solidaarisuuden nimissä. Sadekauden helteessä paastoavan ihmisen edessä ei olisi kohteliasta kaataa kurkkuunsa puolta litraa kylmää limonadia.

Ramadanin jälkeen aloitetaan uusi elämä puhtaalta pöydältä. Korité–juhla onkin hyvä mahdollisuus pyytää ja antaa anteeksi menneen vuoden pahoja tekoja ja ilkeitä sanoja. Sukulaisten, ystävien ja tuttavien kohtaamiset pihoilla ja kaduilla alkavat anteeksi pyytämisellä ja anteeksi antamisella. Sen jälkeen ei vanhoja enää kaivella.

Eräs tuttavani kuvaili ramadanin päättymistä sekä siihen liittyvää anteeksi pyytämistä ja saamista siten, että yhdessä päivässä hän muuttuu hiekkamöykystä höyheneksi. Sellaista kevennystä voisi joskus tarvita itsekin.

Julkaistu 27.9.2009 Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä.

Kun teestä tuli linnunmaitoa

Seison pikkiriikkisellä takapihallamme ja sekoitan hermostuneena maitojauhetta teemukiin. Kello on kaksikymmentä yli seitsemän, aurinko alkaa jo laskea. Odotan herkeämättä ja vilkuilen kiukkuisena taakseni, sillä keittiössä istuva porukka remuaa äänekkäästi. Pelkään, etten kuule, milloin tuttu rukoushuuto kaikuu naapuritalon tiiliseinää pitkin keittiösyvennykseen. Nytkö se kuului? Varmistan havainnon vieressä istuvalta kämppäkaverilta. Lisään kuumaan veteen pari jääpalaa ja nostan mukin huulilleni. Neste on juuri sopivan lämmintä, makeaa, suorastaan taivaallista. Ensimmäinen kulaus maistuu siltä kuin en olisi ikinä ennen juonut teetä. Se on kirjaimellisesti kuin linnunmaitoa.

Muslimituttavien ja työkavereiden painostukseen ja suostutteluun hermostuneena päätin sittenkin paastota yhden päivän, jotta pääsen niin sanotusta velvollisuudestani eroon. Toisaalta halusin tietysti saada edes pienen käsityksen siitä, mitä senegalilaiset muslimit ovat käyneet läpi kuluneen Ramadan-kuukautensa aikana. Paastoaminen ilman ruokaa ja juomaa tässä trooppisessa ilmastossa on fyysinen haaste, mutta ennen kaikkea henkinen koettelemus – halusin nähdä, onko minusta siihen.

Valitsin paastopäiväkseni sunnuntain, koska ensimmäinen yritykseni paastota lauantaina meni pieleen. Lauantaina olin kyllä valmistautunut hyvin ja päivä sujui kohtalaisesti, mutta tein perustavanlaatuisen virheen siinä, että lähdin erään uuden vapaaehtoisen oppaaksi kaupungille. Sielläkin olisi mennyt muuten ihan hyvin, mutta tämä Julia vaati ehdottomasti päästä takaisin bussilla. Ruuhkabussissa lähes 50 asteen lämmössä seisominen, syömättömyys, juomattomuus ja hapen puute eivät olleet kovinkaan hyvä yhdistelmä. Pysyin juuri ja juuri jaloillani kotiin asti, mutta sen jälkeen minun oli vain kerta kaikkiaan pakko juoda mehua, jotta pystyin nousemaan edes tuolilta ylös. Harmillista sinänsä, sillä paastoa olisi ollut tuossa vaiheessa jäljellä enää hiukan neljättä tuntia – koko päivän paasto meni siis hukkaan tuon bussimatkan takia.

Sunnuntaina aloitin uudella tarmolla ja päätin, etten tee yhtään mitään, mikä voisi riskeerata paastopäiväni. Heräsin viideltä, keitin teetä ja valmistin annoksen hirssikuskusta, jonka söin jugurtin kanssa. Paistoin kananmunan ja söin palasen vehnäpatonkia. Kaiken päälle söin jälkiruuaksi banaanin ja join litran vettä. Noin kymmentä vaille kuusi moskeijasta kuului ilmoitus: nyt alkaa paasto. Sen jälkeen painuin takaisin pehkuihin ja nukuin pitkälle aamupäivään, vaikka aurinko alkoikin jo sarastaa.

Päivä ilman ruokaa ei ollut kovinkaan vaikea. Lueskelin, opiskelin sereerin kieltä ja juttelin uusien vapaaehtoisten kanssa. Yritin olla menemättä keittiöön, sillä siellä oli menossa leipomapäivä. Leivän ja brownies-leivosten tuoksut toki tulvivat minunkin huoneeseeni, mutta ei niiden haisteleminen tuntunut mitenkään pahalta. Pidin itseni kiireisenä ja yritin ajatella jotain ihan muuta kuin sängyn päädyssä tippuvaa vesisuodatinta. Vältin aurinkoon menemistä, ja kun kävin hakemassa kaupasta leipää, kuljin visusti varjossa.

Vasta myöhään iltapäivällä aloin tuntea oloni hiukan epämukavaksi. Vatsa oli tyhjä ja suuta kuivasi. Nopeat liikkeet tuntuivat ikäviltä, päätä huimasi ja kädet tärisivät aavistuksen verran. Vesipullo yritti houkutella juomaan. Viimeisen tunnin aikana kävin kolme kertaa keittiössä valmistelemassa iltaruokaani: raastoin porkkanan ja kassavan, silppusin sipulin ja valmistelin voileivän sekä leikkasin hedelmät valmiiksi. Välillä kävin huilaamassa sängyllä, tuijotin kelloa ja odotin, että pääsisin keittämään teevettä. Kun imaami vihdoin avasi mikrofonin ja ilmoitti paaston päättyneen, olin kuin suuren herkkupöydän eteen päässyt lapsi. Vihdoin, teetä!

Paastoavat ystäväni ovat sanoneet, että viimeinen tunti on aina raskain. Silloin ei enää jaksaisi odottaa. Toisaalta viimeinen tunti on juuri se hetki, joka opettaa olemaan kiitollinen siitä, mitä itsellä on. Koko paaston idea onkin kaiketi asettua hetkeksi niiden ihmisten asemaan, joilla ei ole päivittäin ruokaa tai puhdasta vettä. Paaston sosiaalinen vaikutus on myös vahva: koko muslimiyhteisö käy läpi saman henkisen taistelun joka päivä. Paastossa ei myöskään ole väliä sillä, onko köyhä vai rikas, koska kaikki paastoajat ovat tismalleen samassa tilanteessa. Kun minäkin lopulta istuin keittiön pöydän ääreen maistelemaan tuota ihmeellistä, lämmintä teekuppiani, ymmärsin todella elävästi, millaista on elää ilman päivän ruokaa tai juomaa. Ilmeisesti paastoni siis onnistui.

Itse koin, että syömisestä kieltäytyminen ei ollut vaikeaa, mutta 13,5 tuntia ilman vettä sadekauden pahimmassa helteessä oli todella, todella pitkä aika. Se oli myös fyysisesti rankkaa. Kun kroppani vihdoin rupesi imemään nestettä, sitä kului paljon enemmän kuin normaalisti. Ruokaa tyhjäkäynnillä ollut vatsani ei pystynyt kiskomaan ruokaa yhtään enempää kerralla kuin normaalistikaan, joten päivän energiataso jäi varmasti alemmas kuin normaalisti.

Ramadania on jäljellä vielä viikko. Ensi sunnuntaina tai maanantaina Korité –juhla katkaisee kuukauden mittaisen paaston ja palauttaa elämän jälleen normaalille raiteilleen. Tämä siis siinä tapauksessa, että elämällä on normaalisti tarjota ihmiselle päivittäinen ateria ja puhdasta vettä.

On se säätä pidellyt...

Yksi maailman turvallisimmista keskustelunavauksista – etenkin tuntemattomien ihmisten kesken – on säätila. Siihen ei liity mitään epäilyttävää, poliittista tai henkilökohtaista. Fysikaalisten sääilmiöiden kommentointi on neutraali tapa tutkia myös keskustelukumppanin henkistä säätilaa: onko kumppanilla kiinnostusta keskustella vai haluaako hän mieluummin jatkaa matkaansa ilman keskustelua. Samoin sään kommentointi on turvallinen tapa tarjota oman pään sisäinen säätila näkyville; kun kommentoin säätä, osoitan keskustelukumppanille, että olen ainakin jollain tasolla halukas keskustelemaan yleisistä ja meihin kaikkiin vaikuttavista asioista.

Mutta täällä Senegalissa olen huomannut, että niinkin neutraaliin puheenaiheeseen kuin säähän suhtaudutaan täällä kovin eri tavoin kuin Suomessa. Suomessa säästä puhutaan vakavalla naamalla, ja useimmiten niin, että aina on väärä säätila päällä. Suomen sääkeskusteluissa ilmatila on aina jollain lailla ihmistä vastaan. Säätä pitää vähintäänkin ennustaa, jos ei jopa hallita, sillä jos suomalainen ei tiedä, mitä seuraavana päivänä on taivaalta luvassa, koko seuraava viikko on pilalla.

Senegalissa säähän suhtaudutaan paljon vähemmän intohimoisesti. Senegalissa sää on sellainen kuin on, eikä siitä sen enempää. Sääennusteita ei ensinnäkään näe kuin kansainvälisillä tv-kanavilla. Mitäpä sitä ilmatilaa ennustamaankaan: sadekaudella voi olla että sataa joka päivä, tai sitten ei. Mutta joka tapauksessa joskus sataa, ja todennäköisesti silloin sataa paljon kerralla. Eipä siinä paljon ole ennustamista. Sitä paitsi sään ennustaminen on ainakin joidenkin ihmisten mielestä Jumalan tahdon uhmaamista. Vaikka kaakosta näyttäisi nousevan valtavan kokoinen sadepilvi, ei sen annista silti voi olla varma. Voihan olla, että tuuli puhaltaakin pilvet hajalleen ennen kuin pilvi ehtii tyhjentää sateensa. Ihmisen ei siis kannata ennustaa sadetta, koska sade tulee joka tapauksessa Jumalan tahdon mukaisesti sitten, kun on tullakseen.

Periaatteessa Suomessa ajatellaan varmaankin samoin, mutta käytännössä tilanne on päinvastoin. Suomessa uskotaan säätutkien, satelliittien ja tietokonemallien antamaan ennusteeseen. Sitten, jos ennuste meneekin pieleen, eli sää ei käyttäydykään siten kuin ihminen luuli, koko Suomi on katastrofin partaalla. Tai siltä se välillä tuntuu.

Täällä Dakarissa olen oppinut olemaan välittämättä säästä. Sadekausi kun on joka päivä samanlainen ja silti erilainen. Ilman lämpötila on aina 30 asteen tuntumassa, mutta koska kosteus vaihtelee, sää tuntuu joka päivä hiukan erilaiselta. En myöskään kaipaa sääennusteita. Olen oppinut tunnistamaan auringon ja pilvien sävyistä ne hetket, jolloin kannattaa hakea pyykit pois narulta ja sulkea ikkuna yötä vasten. Aamulla katson kaakkoon ja päätän, mitkä varvassandaalit laitan jalkaani (vedenkestävät jos näyttää sateelta, siistimmät jos näyttää kuivalta). Jos musta pilvi näkyy jo naapuritalon takaa, yritän myös syödä aamupalani nopeasti. Jos tuuli alkaa puhaltaa puuskittain ennen kuin ehdin ulos ovesta, ei kannata edes lähteä kokeilemaan tuuriaan. Sadepilvi nimittäin hellittää aina jossain vaiheessa, ja työt kyllä odottavat. Sateenvarjoa en ole vieläkään saanut hankittua. Siitä ei olisi rankkasateessa mitään hyötyäkään.

Sään ennustamattomuus ei silti estä sitä, etteikö säätilaa voisi päivitellä Senegalissakin. Torilla, putiikissa, bussissa ja missä tahansa kadunkulmassa voi aina heittäytyä juttusille kenen tahansa ihmisen kanssa, kommentoida miten kuuma tänäänkin on, tai miten paljon eilen illalla satoikaan. Yleensä säästä vaihdetaan sopiva määrä mielipiteitä, kunnes joko keskustelu tai kulkijat jatkavat matkaansa omia teitään. Ja jos tuuli alkaa puhaltaa puuskittain, kannattaa pitää kiirettä.

TM testaa...

Nyt alkaa näyttää pahasti siltä, että lupaavasti alkanut kokkiblogini alkaa saada huvittavia piirteitä. Eilen yritin tehdä chawarmaa, joka on hyvin nopea ja helppo senegalilainen pikaruoka, ainakin siis pikaruokapaikoissa. Se on vehnälettuun kääritty annos, johon tulee maustettuja lihasuikaleita, kasviksia (paprikaa, tomaattia, sipulia), ranskalaisia perunoita ja majoneesia. Ravintolassa se maksaa 700-1200 frangia riippuen paikasta ja täytteistä. Eurovaluutassa 1-2 euroa.

Chawarma on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. En ensinnäkään löytänyt valmiita chawarma-lettuja mistään. Kämppäkaverini suosittelivat tekemään tortillalettuja. En löytänyt siihen hätään ohjetta (liha oli jo sulanut ja jääkaappi ollut monta tuntia ilman sähköä - aloin pelätä, että pihvini lähtee kävelemään). Ajattelin kokeilla ihan fiiliksellä, millaisia tortillalettuja saan aikaan. Eihän se voi olla kovin vaikeaa, siihenhän tulee samat aineet kuin pizzaan, paitsi ilman hiivaa. No, sekoitin jauhot, suolan, öljyn ja lisäsin lopulta vettä. Ohoh, sitä lurahti liikaa. Lisää jauhoja. Ei riitä, pitää käydä ostamassa lisää jauhoja. Onneksi niitä löytyi lähiputiikista.

Lopulta onnistuin pyörittämään taikinasta viisi lettua, mutta kaulimen puuttuessa ne jäivät aika paksuiksi. Amerikkalaiset tortilla-asiantuntijani kertoivat, että lettu paistetaan pannulla (ei siis uunissa, kuten olin luullut). Ihan hyvin ne paistuivatkin, ei siinä mitään. Lopputulos vain muistutti enemmän intialaista naan-leipää kuin tortillaa saati chawarmaa. Mutta ihan hyvältä se maistui. Käytännössä se maistui pizzapohjalta.

No sitten kävin lihan kimppuun. Viipaloin sen ohuiksi siivuiksi ja marinoin öljyssä, viinietikassa, suolassa, pippurissa ja chilissä. Osan lihasta leikkasin pihviksi, murjoin nyrkillä mureaksi, paistoin ja söin saman tien pahimpaan nälkään. Jälkiruuaksi napsin kuivattuja viikunoita, joilla normaalisti katkaistaan paasto heti auringonlaskun jälkeen. Kokkaillessani mietin, että tämä ei nyt ihan mennyt ramadanin sääntöjen mukaan, mutta onneksi meillä talossa on vain yksi paastoaja, eikä hän ollut silloin kotona.

Jatkoin paistamalla lihaviipaleet. Olin kuitenkin niin täynnä pihvistä ja viikunoista, ettei mieleni enää tehnyt ruokaa. Jätin niinsanotut tortillani ja lihasuikaleet jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.

Eilen sitten jatkoin kokkaamista. Ajattelin paistaa ranskalaiset perunat ja viipaloida paprikan, ja syödä sitten koko paketin tyytyväisenä omatekoiseen chawarmaani. No, perunat olivat menneet totaalisen pilalle jääkaapin alimmaisessa laatikossa lojuessaan. Kolme perunaa ihan mätänä! Ainoa syötäväksi kelpaava oli pieni bataatti, jonka sain kerran kaupanpäällisiksi. No, viipaloin sen ranskalaisiksi ja paistoin. Ei siitä paljon tullut. Viipaloin myös porkkanan ja uppopaistoin senkin öljyssä. Kelpasi. Sitten paketoin kaiken mahdollisen niinsanottuun tortillaani, lisäsin majoneesin...ja söin hyvällä ruokahalulla. Oli kyllä uskomattoman hyvää ollakseen täysin improvisoitu ruoka, jolla ei ollut mitään tekemistä sen paremmin chawarman kuin tortillankaan kanssa.

Paaston aikakausi

Viikko sitten perjantaina istuin Dakarin esikaupunki Rufisquen kadun varrelle parkkeeratussa tuttavan Mersussa ja tiirailin taivaalle. Taivaalla roikkuneet raskaat sadepilvet pimensivät auringonlaskun niin, että pimeä suorastaan rojahti päällemme kahdeksan aikaan. Arvuuttelin takapenkillä istuneen miehen kanssa, kuinka mahtaa kuunsirppi näkyä tulevana yönä. Uuden kuun näköhavainto nimittäin varmistaa, milloin muslimien pyhä kuukausi Ramadan alkaa.

Kaikissa senegalilaisissa kalentereissa tietysti lukee, milloin uusi kuu ilmestyy taivaalle, eli milloin Ramadan alkaa. Mutta käytännössä se ei ole niin suoraviivaista. Senegalilaiset eivät elä kalenterin perusteella, vaan luottavat "kunnollisiksi tiedettyjen kansalaisten" näköhavaintoihin. Takapenkkiseurana ollut mies selvitti, että näitä kunnollisia ja luotettavia näköhavaintoja kerätään uuden kuun yönä joka puolelta Senegalia. Jos kuuta ei sateen vuoksi nähdä Dakarissa, mutta itärajalla on selkeää, itärajan havainnoitsijat soittavat Ramadan-komitealle Dakariin ja kertovat nähneensä kuunsirpin. Samoin havaintoja kuunnellaan naapurimaista. Näin saadaan varma tieto siitä, että uusi kuu on alkanut ja Ramadan alkaa seuraavana aamuna.

Pimeän tulon jälkeen kuuntelimme herkeämättä radiota. Hiukan kymmenen jälkeen tuli tieto: kuunsirppi on havaittu, Ramadan alkaa lauantaina. Kanssamatkustajani huokasivat: ”Vooooooi!” Eivät siksi, että olisivat olleet pettyneitä; olihan Ramadanin alkaminen käytännössä melkein varmaa. Asian virallinen vahvistus kuitenkin latisti sitä edeltäneen jännittyneen tunnelman. Nyt se siis oli varmaakin varmempaa: seuraavana aamuna olisi herättävä ennen auringonnousua, syötävä hyvin, juotava paljon vettä ja yritettävä selvitä ensimmäisestä paastopäivästä kunnialla.

Minä en aloittanut paastoa. Monet sitä minulle ehdottivat, suorastaan hiukan painostivat, koska niin kuulemma pitää tehdä, jos kaikki läheisenikin paastoavat. En kuulemma ole solidaarinen muita kohtaan, jos en paastoa. Minusta se tuntui kummalliselta, ja tuntuu edelleen. Olenhan koko ajan ollut hyvin hienotunteinen enkä syö tai juo paastoavien ihmisten läsnä ollessa.

Nyt kun paastoa on kestänyt viikon verran, kyselyt ja vaatimukset vain kovenevat. Ihmettelen, mistä tässä nyt on kyse. Ehkä se on osaltaan jonkinlaista hyväntahtoista kiusoittelua, mutta pidemmän päälle se alkaa tuntua inhottavalta. Paastoaminen ei ensinnäkään kuulu minun uskontoni peruspilareihin. Toiseksi uskon, että voin osoittaa solidaarisuutta muullakin tavalla kuin paastoamalla. Olen mielestäni koko ajan niin tehnytkin, esimerkiksi yrittänyt auttaa aina kun on apua tarvittu.

Paaston alkamisen päivänä tein päätöksen: vietän omaa pyhää kuukauttani omalla, luterilaisella tavallani. Aloin lukea Raamattua ensimmäisestä Mooseksen kirjasta alkaen. Vietän oman Ramadanini hiljentymällä henkisesti eli lukemalla omaa pyhää kirjaani, jonka tarinat ovat muuten yllättävän mielenkiintoisia ja paljastavat paljon siitä, miten paljon käytämme raamatullisia viittauksia kaikessa kommunikaatiossa – välttämättä edes muistamatta, että viittaus on Raamatusta.

Tämän henkisen hiljentymisen toteuttamisessa minun ei kuitenkaan tarvitse hiljentää ruumistani. Se raukka on joutunut muutenkin kokemaan niin suuren shokin tullessaan tänne kuumaan, kosteaan, pölyiseen ja mausteiseen maailmaan. En kerta kaikkiaan uskalla rasittaa sitä enempää. Minusta pelkästään se olisi riittävä perustelu, enkä ymmärrä, miksi jotkut tuttavat eivät osaa kunnioittaa sitä. Minähän yritän parhaani mukaan kunnioittaa heidän paastoaan.

Ylioppilaskatastrofi

Tuohtunut senegalilainen peruskoulunopettaja huitoo ilmaan selittäessään, miten tämänvuotinen ylioppilaskirjoitusten katastrofi pääsi syntymään.

Vain 30 prosenttia ylioppilaskirjoituksiin osallistuneista oppilaista läpäisi heinäkuussa pidetyt kokeet. Tulos on todennäköisesti Senegalin historian huonoin. Koko maa on ollut tuloksesta täysin tyrmistynyt.

Opettajan mukaan ainekset ovat kasautuneet vuosien mittaan, ja tulos on ollut odotettavissa. Ensinnäkin opettajien koulutustasoa on laskettu: nykyään opettajankoulutukseen pääsee, kunhan on suorittanut ylioppilastutkintoa edeltävän bfem-kokeen. Opettajankoulutusta on myös lyhennetty kahdesta vuodesta seitsemään kuukauteen.

Toiseksi opettajat ovat lakkoilleet viimeisen kolmen vuoden aikana paljon, koska protestoivat vajaan 200 euron kuukausipalkkaansa ja jatkuvasti pieneneviä koulujen materiaalimäärärahoja vastaan. Tuohtuneen opettajan luokassa on 50 kymmenvuotiasta oppilasta. Silti lukuvuosimaksuja on jouduttu nostamaan joka vuosi. Lakkojen takia koulupäivät ovat lyhentyneet ja opetuksen taso tietenkin laskenut saman verran.

Jotkut vanhemmat ovat tehneet kehityksestä omat johtopäätöksensä. Jos perheellä on rahaa, he ottavat lapsensa pois valtion koulusta ja vaihtavat yksityiskouluun. Harvalla perheellä kuitenkaan on siihen varaa. Päinvastoin, nousevat lukuvuosimaksut aiheuttavat joka vuosi päänvaivaa suurimmalle osalle perheistä.

Opettajan mielestä tilanne on kaikkiaan absurdi. Millaisia kansalaisia voi kasvaa sellaisesta sukupolvesta, jonka koululuokassa ei ole edes metrin mittaa, jolla oppilaille voisi opettaa mittayksiköitä? Tai miten heistä voi tulla ylioppilaita, jos opettajat eivät ole itsekään ylioppilaita?

Kuukausi ylioppilaskatastrofin jälkeen paljastuu, että eräs senegalilainen poliitikko on ostanut valtion rahoilla 15 000 euron arvoisen lampun omaan toimistoonsa.

50 oppilaan luokkaa opettava mies huokaa epätoivoisesti.
(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 23.8.2009)

Viidestoista elokuuta

- Päivää päivää, mitä kuuluu, hyvää kiitos, entäs kotona, alhamdoulilah. Tänään on viidestoista elokuuta!

Sama toistuu kolme kertaa. Kyllä, tänään taitaa tosiaan olla viidestoista elokuuta. Mitäs sitten?

En ole ikinä kuullut, että kuulumisten vaihtamisen yhteydessä olisi kommentoitu viikonpäivää saati sitä, monesko päivä on kyseessä. Varsinkaan pikkukaupunki Fatickissa ei välitetä päivämääristä tuon taivaallista. Tässä täytyy olla jokin koira haudattuna.

Kyselen ihmisiltä, minkä takia viidestoista elokuuta on jotenkin erikoislaatuinen päivä. He katsovat minua kummissaan: sinunhan se pitäisi tietää. Me olemme muslimeja, emme me tästä mitään tiedä. Sinä olet kristitty, ja viidestoista elokuuta on kristittyjen juhlapäivä.

Häpeän puna alkaa nousta poskilleni. En minä vain tiedä, mitä erityistä tapahtuu viidestoista elokuuta. Jätin kalenterini Dakariin, joten en voi edes varmistaa, mikä kansainvälinen juhlapäivä voi olla kyseessä. Sitten keksin: tämän täytyy olla joku katolisten juhla, josta me luterilaiset olemme autuaan tietämättömiä.

Illalla piipahdamme erään puolituttavaperheen luona. Myöhäisen illan pimeydestä vähitellen paljastuva tilanne on vähintään absurdi: puutarhapöytä notkuu olutta ja viiniä, tunnettu fatickilainen kitaristi Mouhamed Faye laulaa puhelimeen sereerilauluja, ja Fatickin katolisen kirkon pappi yrittää sysätä seuraavan aamun messuvuoroaan vieressä istuvalle Joalin katolisen kirkon papille, joka kieltäytyy ehdottomasti.

- Minä pidin messun tänä aamuna Joalissa ennen kuin lähdin tänne. Minä olen nyt kuukauden verran lomalla, enkä todellakaan tule messuun huomenna. Minä aion nukkua! Saat pitää messusi ihan itse!

Viidestoista elokuuta on Jeesuksen äidin Marian taivaaseen astumispäivä. Suomessakin sitä on aikoinaan vietetty, mutta nykyään siitä on jäänteenä enää Marjan ja Marjatan nimipäivä. Katolisille juhlapäivä on tärkeä, koska neitsyt Marialla on iso rooli katolisessa perinteessä.

Tänä vuonna sattui myös niin, että kyseessä oli viimeinen viikonloppu ennen muslimien paastokuukauden ramadanin alkua. Lauantaille osunut Marian juhla oli siis sekä katolisille että muslimeille hyvä syy viettää vauhdikasta viikonloppua.

Kun kello lähestyy yhtätoista, pöytä tyhjenee juomista. Enempää ei jääkaapista tarjoilla. Osa pöytäseurueesta jatkaa vielä keskustan kuppilaan, johon Mouhamed Faye lähti jo aiemmin soittamaan rumpuryhmänsä kanssa. Pappismies hyvästelee kaikki kädestä pitäen ja toivottaa siunausta yön tunneille. Hän lähtee kävelemään kotiinsa virsiä veisaten. Sunnuntain messu on pidettävä, vaikka Marian taivaaseen lähettämisen juhlat vähän venyivätkin.

Lähdön tunnelmaa

Parin viime viikon ajan Tostanin vapaaehtoistalossa on pakkailtu laukkuja ja eletty lähdön tunnelmassa. Yhdeksästä vapaaehtoisesta yksi on jo lähtenyt ja kaksi lähtee tänä viikonloppuna. Itävaltalainen Astrid sai työnsä tehtyä viime viikolla ja päätti karistaa Senegalin pölyt jaloistaan viikkoa aiemmin kuin oli suunnitellut – hän kun ei ollut nähnyt perhettään sitten viime joulun. Astrid oli onnellinen, että pääsi viettämään hienon kesän Senegalissa, mutta nyt hän oli valmis jatkamaan elämäänsä eteenpäin. Samassa tilanteessa ovat amerikkalaiset Kate ja Sylvan. He ovat työnsä tehneet ja juhlansa juhlineet, ja nyt molemmat ovat valmiita lähtemään takaisin jatkamaan opintojaan ja ”normaalia” elämäänsä.

Kaksi ja puoli kuukautta Senegalissa ei siis saanut Astridia, Katea ja Sylvania tuntemaan, että jotain olisi jäänyt kesken. Mikään täällä ei vaadi heitä jäämään tai palaamaan. Minusta se on kummallista, koska itse koin heti ensimmäisen vierailuni jälkeen, että minun on palattava Senegaliin uudelleen ja uudelleen. Ja niin olen tehnyt.

Mutta ehkä tämä vapaaehtoistyö Dakarissa ei sittenkään koskettanut heitä syvemmältä? Ehkä työ ei antanut heille tunnetta siitä, että Senegal olisi muuttanut heidän elämänsä? Tai ehkä he eivät sittenkään oppineet tuntemaan Senegalia tai senegalilaisia muuten kuin toimiston seinien sisäpuolella tai yhdellä vierailulla kylään. Hehän viettivät lähes koko kolme kuukautta Dakarissa vapaaehtoisten kesken, eivät juuri matkustaneet, tai jos matkustivat, se tapahtui vapaaehtoisten kesken. Totta sekin: miten he olisivatkaan voineet oppia tuntemaan Senegalia, jos eivät päässeet tai halunneet mennä pintaraapaisua syvemmälle?

Kolmen vapaaehtoisen lähtö on herättänyt minussakin lähdön tunnelman. Se on omituista, sillä itse olen ollut täällä vasta puolitoista kuukautta, enkä omasta mielestäni ole vielä valmis lähtemään. Toisaalta olen tietysti miettinyt paljon sitä, miten paluuni Suomeen mahtaa onnistua vuoden pimeimpään ja kylmimpään aikaan. Olen miettinyt myös sitä, miten amerikkalaisiin keskittyvä toimistotyöni Dakarissa ja haluni viettää aikaa senegalilaisten ystävieni kanssa Fatickissa oikeastaan sopivat yhteen - ja jos eivät sovi, minkälaista ratkaisua minun pitäisi tähän ongelmaan etsiä. Siinä mielessä lähdön tunnelma sopii minullekin. Tuntuu siltä, kuin olisin tekemässä jonkinlaista muuttoa, ainakin henkisesti. En vain tiedä vielä itsekään, mihin olen muuttamassa.

Ja täytyy myöntää, että väsymyksen hetkillä myös minun mieleeni nousee pieniä koti-ikävän oireita. Kun oikein väsyttää, haluaisin ottaa Leevi-kissan yhteen kainaloon ja Ville-kissan toiseen, ja nukkua hyvät päiväunet. Kun naapurin portugalilaismiehen lemmikkikoira hyppii innoissaan jalkaa vasten niin kuin Olivia-koira, tekee mieli kaapata se syliin. On ehkä hassua, että ikävöin ensimmäisenä lemmikkieläimiä, mutta toisaalta ymmärrettävää – ihmisten kanssa voi puhua puhelimessa ja kirjoittaa sähköpostia, mutta kissan- ja koirankarvainen yhteys ei toimi kuuden tuhannen kilometrin päähän.

Karvakaverien korvikkeeksi olen napsinut kaapin perälle salaiseen purnukkaan piilotettuja hedelmäaakkosia, joita olen tähän asti yrittänyt säännöstellä tarkasti. Kohta ne loppuvat. Mitäs sitten tehdään?

Autokoulu kantapään kautta

Senegalilainen liikennekulttuuri eroaa suomalaisesta tismalleen yhtä paljon kuin senegalilainen kulttuuri nyt ylipäätäänkin eroaa suomalaisesta. Senegalissa ei ehkä kannata edes puhua liikennekulttuurista, koska ei ole olemassa mitään yhtä liikennekulttuuria. On yhtä monta kulttuuria kuin on kuljettajaa, ja niitä kuljettajia on todella paljon. Seuraavassa yritän vertailla suomalaista ja senegalilaista liikennettä sekä selventää aihetta sekä itselleni että muille. Pitäkää kiinni penkistänne, tämä on autokoulu kantapään kautta!

Kulkuneuvo = Mikä tahansa väline, jolla pääsee eteenpäin nopeammin kuin kahdella jalalla. Käytännössä tällaisella kulkuneuvolla on joko neljä jalkaa tai sitten kahdesta neljään pyörää. Esimerkkejä: aasin, hevosen tai härän vetämä kärry, polkupyörä, mopo, henkilöauto, farmariauto, pakettiauto, neliveto-avolava, kuorma¬-auto, linja-auto, tahi epämääräisistä peltipaloista kokoon hitsattu laite, jossa on neljä pyörää ja moottori. Myös melkoista taakkaa kantavan kamelin olen joskus nähnyt. Sen sijaan koiria ei valjasteta kulkuneuvoiksi, kuten Suomessa. Myöskään skeittilautoja en ole nähnyt kulkuneuvoina käytettävän, mikä johtunee siitä, että ne olisivat mahdottoman huonoja etenemään hiekassa.

Tie = Mikä tahansa kulkuväylä, jota pitkin pääsee etenemään edellä mainitun kulkuneuvon avulla. Teitä on monenlaisia. Joskus tie voi muistuttaa Pohjankankaan ampuma-aluetta Tykistöprikaatin kranaatinheitinharjoituksen jälkeen, mutta sitäkin pitkin voidaan kuljettaa tuhansia tonneja vaikkapa hiekkaa, maapähkinöitä tai mangoja (tällaisilla osuuksilla jopa raskaasti lastatut kuorma-autot ovat yllättävän vikkeliä käänteissään). Joskus tie voi puolestaan olla kolmikaistainen, sileä ja uusi moottoritie. Tai sitten se voi olla juuri karhuttu punainen soratie, johon kuivuus on polttanut sihteerinkiharaa, tai johon ensimmäisen sateen ja ensimmäisen kuorma-auton kohtaaminen synnyttää komeita kraattereita. Tien leveydellä ei oikeastaan ole väliä; nelivetoinen avolava pääsee mopon mentävää kärrypolkua siinä missä aasikin. Kannattaa tosin pitää kiinni penkistä tai avolavan laidasta.

Liikenne = Se kulkuneuvojen massa, joka tunkeutuu samalle kulkuväylälle. Paikasta riippuen liikenne voi olla hyvin tukkoista tai hyvin liikkuvaa. Ahtaissa paikoissa, esimerkiksi Dakarin sisääntulo- ja ulosmenoväylällä, liikenne antaa työtä monille yritteliäille kaupustelijoille. Hikipyyhkeet, leyhyttelyviuhkat, nenäliinat, vesipussit ja puhelinoperaattorin saldolatauslipukkeet tekevät kauppansa. Hyvin liikkuvan liikenteen seassa jalankulkijan on vaarallista olla. Lehmät sen sijaan eivät kunnioita liikennettä. Ne astelevat tyynesti tien poikki eivätkä vaivaudu edes katsomaan vasemmalle tai oikealle. Yli satasta kaahaavat kuljettajaraukat joutuvat näissä tilanteissa päättämään nopeasti: joko törmään lehmään ja maksan kustannukset (paljon) tai väistän ojaan ja maksan kustannukset (paljon).

Liikennesääntö = Tilanteen mukaan joka suuntaan joustava säännöstö, joka on käytännössä eri asia kuin periaatteessa. Esimerkki: liikennesääntöjen mukaan kiertoliittymään jo ehtineet autot ovat etuoikeutettuja. Käytännössä ympyrässä jo olevat autot väistävät niitä, jotka tuuppaavat sisään liittymään.

Liikennemerkki = Hyvä pohja liimata mainoksia. Turistin vika, jos ei tiedä, mihin suuntaan risteyksestä haluaa kääntyä.

Yksisuuntainen katu = Hätätapauksissa kaksisuuntainen. Hätätapaus on mikä tahansa poikkeuksellinen tapaus, kuten esimerkiksi eksyminen, polttoaineen puute tai yksinkertaisesti laiskuus kiertää oikeaa kautta.

Pysäköintikielto = Hätätapauksissa vapaa pysäköinti. Hätätapaus on mikä tahansa poikkeuksellinen tapaus, kuten esimerkiksi kahvitauko, pissatauko, tervehdystauko.

Turvavyöpakko = Alkaa heti, kun näkyviin tulee santarmi. Turvavyöpakko on ollut voimassa Senegalissa nyt muutaman kuukauden. Vöitä on pidettävä etupenkeillä heti, kun nopeus on yli 50 km/h. Takapenkillä vyöpakkoa ei ole, mutta moniin autoihin vyöt on jo asennettu. Sakko vyön pitämättömyydestä on 3 000 cfa eli noin viisi euroa.

Kuljettaja = Kuka tahansa, jolla on tarpeeksi rohkeutta ja hulluutta astua edellä mainittujen kulkuvälineiden ohjaimiin ja lähteä ohjastamaan kulkuvälinettään edellä mainituille teille edellä mainitun liikenteen ja edellä mainittujen liikennesääntöjen joukkoon. Kuljettajia on montaa eri lajia. Seuraavassa luettelen heistä muutamia.

a) Teuvo, maanteiden kuningas -kuljettaja. Hänelle mikään auto ei ole liian nopea. Hän rakastaa puskurissa roikkumista, mutta ei uskaltaudu ohittamaan ennen kuin se on melkein liian myöhäistä. Ottaa turhia riskejä, joiden laskut joutuu maksamaan useimmiten joku muu kuin Teuvo itse.
b) Ryppy otsassa –kuljettaja. Hän uskoo olevansa oikeassa. Hän tööttäää jokaiselle liikenteen osapuolelle, joka haaksoittelee tiellä hieman epämääräiseen tyyliin. Kun ryppy syvenee, hän alkaa tökkä otsaansa etusormellaan ja osoittaa täten, että tööttäyksen kohde on hänen mielestään idiootti. Suurin osa energiasta meneekin tähän touhuun, mutta mahdolliset liikennevahingot eivät tietenkään johdu siitä, että Ryppy otsassa –kuljettaja olisi ajanut huonosti.
c) Tästä mennään perkele -kuljettaja. Ei tarvittane selitystä. Matkustajat ovat matkan jälkeen mustelmilla ja auton jouset poikki, mutta perille päästiin 110 km/h keskinopeutta, oli tie tai polku millainen tahansa.
d) Erittäin Tärkeän Ihmisen kuljettaja. Erittäin Tärkeällä Ihmisellä ei ole aikaa jumittaa liikenneruuhkassa. Hänet kiidätetään kauniilla autolla suoraan ruuhkien ohi sinne, minne hän on menossa.
e) Hyvä Kuljettaja. Heitä on vähän, mutta tällaisen kuljettajan kyytiin on ilo päästä. Hän ajaa rauhallisesti, ennakoi kaikkien edellä mainittujen epävarmat liikkeet, reagoi nopeasti, jarruttaa pehmeästi eikä hermostu mistään.

Alhamdoulilah, siunaavat senegalilaiset kaikkien matkojensa päätteeksi. Ei mikään ihme, vai mitä?

Partioaatteita ja periaatteita

Viikossa pääsee ihminen pitkälle, jos haluaa. Maanantaina lähdin Koldasta työkavereiden kyydillä kohti Fatickia, jossa lepäilin kolme päivää ja tapasin taas tuttuja pitkästä aikaa. Tuliaisiksi toin palmuöljyä, jota tuotetaan eteläisessä Senegalissa. Kaikki olivat tikahtua innosta, kun saivat laadukasta palmuöljyä ja hihkuivat: "Tästä tehdään supukanjaa! Huomenna syödään supukanjaa!" Tiesin että lahjani olisi toivottu, mutta en suoraan sanoen käsittänyt, että ihmiset alkaisivat loistaa saatuaan litran pullon tuota oranssia öljyä. Mutta niin se vain oli: Koldassa tuotettu palmuöljy on puhdasta, aitoa tavaraa, jota on vaikea saada varsinkaan niin halvalla kuin Koldassa. Ja lopulta minäkin pääsin nauttimaan supukanjasta - se on kastiketta, jossa on paljon palmuöljyä, kuivakalaa ja yrttejä. Hyvää, täytyy myöntää. Kannatti todellakin raahata se viiden litran astia monta sataa kilometriä, kun sai ihmiset niin hyvälle tuulelle. Matkakumppanini sen sijaan raahasivat öljyä 15 litraa, mangoja, made-hedelmiä, hiiliä, sokeria ja ties mitä kaikkea pikku kauppatavaraa, sillä Casamancessa ne kaikki ovat pohjoista Senegalia edullisempia. Niiden myynnistä saa hyvän voiton.

Fatickissa satoi kunnolla. Se oli todella hyvä - ihmiset olivat rentoutuneen oloisia jokaisen sateen jälkeen. Viime vuonna sateet jäivät hiukan heikoiksi, ja sadot sen myötä. Nyt näyttäisi paremmalta. Toivotaan, että sateet jatkuvat yhtä hyvinä kuin tähänkin asti.

Tänään tulin tänne Atlantin rannalle Mboroon suomalais-senegalilaiselle partioleirille tekemään lehtijuttua. On tosi outoa puhua suomea yhtäkkiä näin monen kymmenen ihmisen kanssa. Hiukan hankalaa on myös se, että kaikilla on eri asteinen kulttuurishokki, jonka oireet olen itsekin käynyt läpi rankimman kautta. Yritän selvittää asioita sen minkä pystyn, mutta aina en jaksa. Yritän kuitenkin pääosin keskittyä jutun materiaalien keräämiseen ja sen ideointiin - ja taistelen kummallista ruttoihottumaa vastaan. Trooppinen ilmasto ei ole helpoin mahdollinen, jos onnistuu keräämään itselleen kaikenlaisia pieniä naarmuja ja harmeja, mutta siitä kerron lisää joskus myöhemmin. Nyt iltasuihkuun, sitten iltapalalle, ja nukkumaan. Tosin en vielä tiedä, mihin menen nukkumaan, mutta eiköhän täältä jostain joku patja löydy.

Päivien viemää, vol. 3

Ja muuttuivat ne suunnitelmat vielä toisenkin kerran. Haastatteluni sain tehtyä toisen tulkin kanssa, mutta en jäänytkään seuraamaan radiolähetystä Kountimaan, koska illalla en olisi enää saanut kyytiä takaisin Koldaan. Sen sijaan menenkin RTS Koldan radion toimitukseen seuraamaan lähetystä sieltä käsin - mikä on minun kannaltani vielä mielenkiintoisempaa.

Ja niistä hautajaisista: tulkkini vanha äiti oli lähes 90-vuotias ja kuollut sairauden murtamana. Hänet oli haudattu heti aamulla yhdeksältä, minkä jälkeen miehet rukoilivat ja naiset rupesivat keittämään riisiä ja lihaa. Ruokaa kului päivän aikana paljon, koska kaikille kävijöille tarjotaan ruokaa. Ensimmäisen päivän aikana vieraita oli varmasti sata. Heitä tiputtelee vielä myöhemminkin sitä mukaa, kun uutinen tavoittaa kauempana asuvat sukulaiset. Tapana myös on, että kaikki antavat jonkin pienen rahan, jolla näin osallistuvat hautajaisvieraiden ruokkimiseen. Tällöin perhe ei joudu vararikkoon yhden perheenjäsenen kuoleman takia.

Ja itse asiassa surua ei näissä hautajaisissa näkynyt. Itse asiassa niin isäntäväki kuin vieraat käyttivät päivän muiden asioiden toimittamiseen ja kuumista puheenaiheista keskustelemiseen - siihen oli hyvä mahdollisuus, kun melkein koko suku ja naapurusto oli läsnä.

Päivien viemää, vol. 2

Taas tuli todistetuksi, miten elämä tekee suunnitelmia meidän puolestamme, ja niihin pitää vain sopeutua. Salikegnen kylävierailulla tulkkina toimineen Boubacarin äiti on kuollut myöhään eilen illalla, ja nyt lähdemme koko toimiston väki tervehtimään perhettä ja auttamaan hautajaisjärjestelyissä. Hautajaiset pidetään ilmeisesti heti tänään.

Illan suunnitelma RTS Koldan radiolähetyksestä varmastikin pitää, mutta minun haastatteluni saattaa peruuntua, tai ainakin sitä tekemään pitää löytää toinen tulkki, koska nykyinen tulkki menetti juuri äitinsä. Minun pitää myös tältä seisomalta päättää, miten haluan osallistua hautajaiskuluihin - pitää siis rikkoa rahaa sitä varten. Kuten aiemmin sanoin, ihmiset täällä sopeutuvat elämän rytmiin, muuttavat suunnitelmiaan sen mukaan, mitä elämässä tapahtuu.

Päivien viemää

Olen ollut nyt viikon päivät täällä Koldassa. Elämä on asettunut omille raiteilleen, vaikka koti täällä onkin vain väliaikainen ”chambre de passage”, matkustajien huone. Työtä on joinakin päivinä liikaa, toisina ei lainkaan. Esimerkiksi maanantaista keskiviikkoon tein töitä ympäri kellon (välillä tuntui että jopa unissani), eilen en tehnyt käytännössä muuta kuin kirjoitin kaksi kirjettä puhtaaksi.

Tänään tiedossa on notkumista noin puolille päivin, mutta sitten alkaakin melkoinen puristus. Illalla Senegalin Yleisradio eli Radio-Télévision Sénégailaise järjestää taas radiolähetyksen yhdestä kylästä, joka osallistuu tulevan sunnuntain deklaraatioon (eli siis tyttöjen ympärileikkauksista ja pakkoavioliitoista luopumisen julistukseen). Tällä kertaa en kirjoita illasta raporttia niin kuin tein viime viikolla, mutta todennäköisesti haastattelen erästä mielenkiintoista nuorta naista, joka toimii kylänsä ”opettajana”. Se pitää yrittää kirjoittaa valmiiksi ennen lauantai kello 11:tä, jolloin lähdemme Kountiman viereiseen Salikegnen kylään pitämään lehdistötilaisuutta sunnuntain juhlasta. Siellä olemme yön yli, raportoin kaiketi myös illan kulttuurijuhlasta ja kaikesta mitä lauantain ja sunnuntain välillä tapahtuu. Ja sitten sunnuntaina onkin vuorossa varsinainen suurjuhla, johon odotetaan 250 kutsuvierasta ja lukematonta määrää muita ihmisiä 50 lähikylästä. Sieltäkin raportoin niin nopeasti kuin pystyn, sillä ensimmäinen raportti pitää olla Washingtonissa 24 tunnin kuluessa deklaraatiosta. Incha’allah, sanovat senegalilaiset tässä vaiheessa. Teen parhaani, mutta lopulta kaikki riippuu Jumalasta. Ja ehkä vähän myös sähköstä.

Tässä aikani kuluksi voisin kertoa vähän siitä, miten päivä noin yleensä ottaen rytmittyy täällä Senegalissa. Tämä on siis vain minun rytmini, senegalilaisten rytmit ovat useimmiten ihan erilaiset.

Aurinko nousee noin 6.45. Herään automaattisesti viimeistään puoli kahdeksalta, kun aurinko alkaa lämmittää huonettani epämukavaksi. Joskus kun olen mennyt aikaisin nukkumaan, saatan herätä jo puoli seitsemältä, kun on vielä melkein pimeää. Kaupunki on silloin vielä hiljainen, koska ihmiset lähtevät liikkeelle vasta valon tultua. Sitä paitsi Senegalissa puhtaus on tärkeää – kukaan ei lähde kotoaan ilman aamusuihkua. Vesi on aamulla ihanan vilpoisaa, koska yön aikana putkistot ovat ehtineet jäähtyä.

Seitsemältä alkavat ensimmäiset putiikit sitten aukoa oviaan. Leipomoiden autot tuovat patonkeja, ne pakataan usein vanhoihin 50 kilon riisisäkkeihin odottamaan asiakkaita. Itse käyn hakemassa patongin puolikkaani naapurikaupasta, johon on matkaa ulko-ovelta noin 25 metriä. Puolikas patonki maksaa täällä 100 frangia, koska leipä on isompi kuin Dakarissa. Patongin väliin levitän yhden siivun Vache qui rit’ä (sulatejuustoa) ja suklaalevitettä nimeltä Chocopain. Se on kuin Nutellaa, mutta on paikallinen tuote. Patongin seuraksi lämmitän kaasukeittimellä kuumaa vettä, johon aamun väsymyksestä riippuen sekoitan joko pussiteetä (sitä kutsutaan nimellä thé lipton, vaikkei se Liptonia olisikaan) tai sitten Nescaféta. Se on sen verran pahaa (samaa Nescaféta kuin Suomessakin), että olen ottanut tavakseni juoda sen senegalilaisittain: paljon sokeria ja paljon maitojauhetta. Mutta sillä herää ihan hyvin.

Aamupalan jälkeen viritän työhuoneeseen tietokoneen, tuulettimen ja työtuolin. Työtuoli rakentuu kahdesta muovisesta puutarhatuolista ja tyynystä. Massiivinen kokouspöytä on nimittäin sen verran korkea, että pituutta pitää saada lisää keinotekoisesti. Tietokoneen lukitsen kiinni pöydänjalkaan vaijerilla. En tiedä, onko se hätävarjelun liioittelua, mutta ainakin se hidastaa mahdollisen varkaan työtä. Tuuletin pitää asetella tarkasti tiettyyn asentoon, jotta se puhaltaa tietokoneeseen, mutta ei minun niskaani (lihakset jumittuvat helposti). Ja jatkojohto, se on kiinalainen, eikä todellakaan kovin toimiva laite. Jos sitä heilauttaa, tuuletin lakkaa toimimasta. Mutta kaikkiin näihin olen kehitellyt toimivat ratkaisut.

Kun viritelmäni toimivat, lähden alakertaan tervehtimään kollegoitani. Kaikkia tervehditään kättelemällä ja kuulumiset vaihdetaan yöunista ja aamun kulusta. Kaikkeen vastataan aina ”jam tan”, rauhaa vain. Se tarkoittaa käytännössä samaa kuin sereerinkielinen ”jam soom kañ, jam rek kañ”, wolofinkielinen ”jam rek” tai ranskankielinen ”ҫa va”. Tarkoitus on siis kertoa, että hyvin menee, vaikka olisi kuinka paljon huolia niskassa. Tervehdyksillä kun on tarkoitus osoitettaa huomiota muille, ei vetää huomiota itseen kertomalla, miten huonosti tuli nukuttua. Tämä on ollut itsellenikin hiukan vaikeaa muistaa, Suomessa kun on tottunut kertomaan rehellisesti, jos vähän harmittaa. Senegalilaiset katsovat hiukan kummissaan, jos kerrot että nukuit huonosti. Se kun ei kuulu aamutervehdyksiin.

No, sitten kun kuulumiset on vaihdettu ja päivän toimintasuunnitelma on tehty, lähden takaisin tietokoneelle lukemaan sähköposteja ja toteuttamaan sitä mitä olin suunnitellut tekeväni. Noin kahden aikaan on lounastauko, joka täällä Koldassa on onneksi aika paljon rennompi kuin Dakarin toimistossa. Syömään mennään joko ravintolaan tai sitten haetaan ravintolasta isot boolit ruokaa koko porukalle. Yksi ravintola-annos maafea (riisiä, lihaa ja maapähkinäkastiketta), yassaa (riisiä, lihaa ja sipulikastiketta) tai thieboua (riisiä, kalaa ja kasviksia) maksaa noin 500 CFA eli vajaan euron, joten kovin suuria ruokalaskuja täällä ei saa aikaan.

Ruuan jälkeen pidetään tunnin, puolentoista mittainen siesta, jonka aikana joko juodaan atayaa (vahvaa, sokeroitua kiinalaista teetä) tai syödään mangoja. Tai otetaan päiväunet, niin kuin tein eilen, kun ei ollut muuta tekemistä. Dakarissa se ei kyllä olisi onnistunut…mutta täällä elämisen rytmi on muutenkin rauhallisempi kuin pääkaupungissa. Tai ehkä rauhallinen ei ole oikea sana kuvaamaan rytmiä, koska kiire täälläkin on – ehkä kyse on ennemmin siitä, että täällä elämällä on oma rytminsä, jota ihmiset noudattavat. Dakarissa ihmiset sen sijaan yrittävät saada elämän noudattamaan omaa rytmiään, ja siitä tulee vaikeuksia.

Illan suussa, kun aurinko ei enää paista niin korkealta kuin päivällä, ihmiset sitten usein lähtevät urheilemaan (siis lähinnä miehet), asioille torille (lähinnä naiset) ja laittamaan ruokaa (vain naiset). Iltaa kohti mennessä kosteus tiivistyy, mutta ilma on vielä lämmin, joten olo on vielä hikinen.

Iltaa kohti myös rukouskutsut tiivistyvät: aamulla rukouskutsu kuuluu seitsemältä, iltapäivällä kahdelta, mutta illalla viideltä, kahdeksalta ja yhdeksältä. Kun kaupungilla kävelee illalla, aina joku rukoilee jossain päin. Harva pystyy noudattamaan rukouskutsua minuutilleen, eikä imaamikaan yleensä ole minuutin tarkka kutsuissaan, mutta tärkeintä onkin rukoilla siinä vaiheessa, kun päivä etenee: yön ja aamun välillä, keskipäivän kääntyessä iltapäivään, iltapäivän vaihtuessa illaksi, illan muuttuessa yöksi. Iltasuihkuja otetaan vuorotellen siten, että kaikki ovat käyneet pesulla ennen iltaruokaa, joka on yleensä 8-9 aikoihin illalla. Useimmiten se on couscousta maidon tai muun kastikkeen kanssa, tai sitten jollain kastikkeella täytettyä patonkia.

Täällä Koldassa olen hakenut iltaruuakseni ravintolasta fatayan (lihapiirakan), välillä olen kävellyt kaupungintalon vieressä myyntipistettä pitävien naisten luo ja ostanut kalebassin puolikkaasta pari kauhallista hirssi-maissicouscousta. Sen seuraksi olen hakenut epiceriestä vaniljajugurttia. Joskus syön vain suklaalevitteellä täytetyn patonginpalan ja teetä. Yleensä ottaen olen syönyt aika kevyesti illalla, koska päivällä tulee syötyä kunnon annos riisiä ja illalla on vielä niin kuuma, ettei tee kauheasti mieli mitään raskasta. Jos tässä olisi vieressä kunnon buvette-kioski, niin kuin Awan buvette Fatickissa, hakisin fatayoita ja bengette-pikkumunkkeja illaksi. Mutta kun sellaista ei ole, joudun vain haaveilemaan Awan kioskin tarjonnasta ja toivomaan, että lähiaikoina pääsen nauttimaan niistä.

Tänään, kun menemme tekemään radiolähetystä Kountiman kylästä, veikkaan että syömme illalliseksi riisiä ja lihaa tai sipulikastiketta. Viime perjantain lähetyksen jälkeen söimme riisiä ja keitettyä lihaa, joka oli muuten ihan hyvää, mutta kovin sitkeää. En saanut jänteitä pureskeltua ja jouduin ottamaan niitä pois suustani, mikä oli tietenkin äärimmäisen epäkohteliasta. Siitä jäi ikävä tunne, koska naiset todennäköisesti tulkitsivat, etten pitänyt ruuasta. Täällä on kovin vaikea yrittää selittää, että toubab kyllä pitää ruuasta, vaikkei saisikaan kaikkea syötyä. Nyt yritän selvitä ruokailusta siten, ettei kukaan ainakaan huomaa, jos joku ruuan osanen ei mene alas. Useimmiten siinä ei kuitenkaan ole mitään vaikeuksia, koska ruoka täällä on hyvää, puhdasta ja taidolla maustettua. Olen myös ollut ihmeissäni siitä, ettei täällä käytetä kovinkaan paljon pimaa eli chiliä. Ruuat ovat jopa minun makuuni mietoja, ja joskus niihin jopa kaipaisi vähän potkua. Fatickissa taas pimaa käytetään paljon enemmän, jopa niin paljon, ettei vatsani tahdo sitä kestää. Näin ne paikalliset makutottumukset vaihtelevat!

En tiedä, onko etnisillä ryhmillä ja niiden historioilla vaikutusta asiaan; täällä Koldassa ihmiset ovat pääosin peulh-ryhmää eli puhuvat pulaaria, joka on serkuskieli Fatickin sereerille. Myös diolia ja mandingoja asuu täällä paljon, sereereitä ei juurikaan. Mutta serkusten välinen kiusoittelu pitää kutinsa, ja minut on otettu vastaan valkoisena sereerinä; aina kun mahdollista, peulh-työkaverini kiusoittelevat minua milloin milläkin sereerivitsillä. Se on ihan hyväntahtoista ja niin kuuluukin olla – minun ei auta muu kuin naureskella ja yrittää kiusoitella takaisin.

Patsasteleva presidentti

Senegalin pääkaupungin Dakarin reunalla on kaksi kukkulaa, joista toisen laella on linkkimasto. Toisen laella seisoo korkea nostokurki ja varsin eriskummallinen rakennelma.

Se on vähintään yhtä suuri kuin New Yorkin vapaudenpatsas, mutta se on Sahelin ylänköä värittävän punaisen hiekan värinen. Muotoa siitä ei vielä erota, sillä rakennustelineet peittävät sen ääriviivat. Jonkinlainen patsas se on, mutta kukaan ei vielä tiedä, minkälainen. Arvellaan, että se esittää miestä, naista ja lasta.

Ihmiset pudistelevat päätään, kun heiltä kysyy patsaan olemassaolon syytä, selitystä sen sijoituspaikkaan tai edes sitä, mitä patsaan on tarkoitus edustaa. Presidenttimme hullutuksia, he toteavat ja maiskauttavat päälle.

Joidenkin lähteiden mukaan presidentti on tuhlannut kukkulan laella olevaan patsaaseen yli 28 miljoonaa euroa. Toiseen patsaaseen, kaupungin keskustassa olevaan hevosen kuvaan presidentti sijoitti lähes miljoona euroa.

Eräs aiheesta tuohtunut mies puuskahti, että moisilla rahoilla olisi voinut rakentaa kokonaisen uuden kaupungin. Tarvetta olisi, sillä maaseudulta virtaa jatkuvasti väkeä Dakariin työnhakuun. Jos köyhällä maaseudulla on harvoin menestymisen mahdollisuuksia, ei ylikansoitettu pääkaupunki tarjoa paljon parempaa. Jos työtä sattuu löytymään, sitä on niin paljon, että sen alle nääntyy. Palkka sen sijaan ei vastaa läheskään kaikkea tehtyä työtä.

Patsaita pystyttelevää presidenttiä ei katsota hyvällä, koska hän on kansansa lisäksi unohtanut maan lähihistorian. 1980-luvun alkupuolen erittäin kuivina vuosina kaikki Dakarin liikenneympyröissä olleet patsaat poistettiin. Taloudellisen ja henkisen laman kourissa ihmiset olivat ryhtyneet viimeisenä oljenkortenaan palvomaan patsaita ja pyytämään niiltä apua kuivuuteen. Se taas ei muslimimaassa ollut oikein toivottavaa, ja uskonnolliset johtajat pyysivätkin hallitusta puuttumaan asiaan.

Patsaat poistettiin, mutta nyt niitä taas nousee eri puolille Dakaria. Presidentti ei tunnu välittävän menneistä, mutta 1980-luvun kriisin muistavat ihmiset pudistelevat päätään ja maiskauttavat päälle.

(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 19.7.2009)

Anatomian oppitunti gambialaisessa puskassa

- Haluatko sinä, että minä tältä seisomalta kerron sinulle mitä naisen sukuelimet ovat? No hyvä on! Niihin kuuluu klitoris…ja se niin, no, se tila tuolla sisällä, jonka pitää kehittyä. Ei 12-vuotiaalla tytöllä ole vielä sellaista!

Olemme pissatauolla puskassa, jossakin Senegalin ja Gambian rajamaastossa. Olemme lähteneet aamukahdeksalta Kaolackista ja matkustaneet nyt Koldan suuntaan reilut kuusi tuntia lähes täydessä hiljaisuudessa. Meitä istuu farmari-Peugeot 405:ssa kuljettajan lisäksi kolme naista, kaksi lasta ja neljä miestä.

Sitten, aivan yhtäkkiä, kolme miestä kiinnittää huomionsa samaan tien vieruskylttiin kuin minäkin. ”Je veux aller et reussir à l’école.” Se on Unicefin kyltti, ja teksti tarkoittaa ”tahdon mennä kouluun ja menestyä siellä”. Kyltistä alkaa valtava kina. En heti ymmärrä mitä miehet puhuvat, sillä yksi miehistä puhuu wolofia, toiset vastaavat ranskaksi. Aiheen kuitenkin ymmärrän: tyttöjen koulutus, pakkoavioliitot ja ympärileikkaukset. Asetelmakin on selkeä: wolofia puhuva kimeä-ääninen nuori mies vastaan kaksi ranskaa puhuvaa, rauhallista ja yli 30-vuotiasta miestä.

Jossain vaiheessa kimeä-ääninenkin rupeaa puhumaan ranskaa. Ja voi pojat, mihin pääsinkään osalliseksi! Keskustelun kuluessa kuultua:
- Oletko sinä tosiaankin sitä mieltä, että 12-vuotiaan tytön pitää jättää koulu kesken ja mennä naimisiin?
- Jos islam sen sallii, minä olen sen puolesta.
- Mutta 12-vuotias ei osaa edes valita vielä ammattiaan, miten hän voisi olla kypsä miehelle? Tyttö voi jopa kuolla, jos hän joutuu seksuaaliseen elämään liian aikaisin. Varsinkin silloin, jos hänet on ympärileikattu.
- Näetkö nyt! Tämä koko juttu on niin selvä kuin vain voi olla. Nuorten tyttöjen kuuluu olla koulussa, ei naimisissa! Se on täysin biologista ja luonnollista. Eihän hedelmiäkään syödä ennen kuin ne ovat kypsiä, ymmärrätkö!
- En minä sano että 12-vuotias olisi kypsä.
- No mitä sinä sitten tarkoitat?
- No, Koraanissa…
- Älä sinä jankuta siitä Koraanista. Kaikki me olemme muslimeja, mutta ymmärrämme silti, ettei 12-vuotias ole vielä kehittynyt naiseksi! Sehän on aivan selvää!
- Mutta…
- Sehän on sitä paitsi rikollistakin. Meillä on laki sitä vastaan.
- Mutta jos tyttö rakastaa miestä, miksi hän ei voisi mennä naimisiin?
- Älä viitsi! Nehän ovat vanhemmat, jotka sen päättävät tytön puolesta. Tyttöhän on lain mukaan alaikäinen 18-vuotiaaksi asti.
- Mutta jos yhteisön laki määrää, että tytön pitää jättää koulu…
- Älä rupea sekoittamaan tähän yhteisön lakeja. Koulunkäyntiä määrää valtion laki, ja sillä selvä!
- Oli miten oli, avioliiton pitää olla vanhempien järjestämä ja hyväksymä.
- Mutta ethän sinä voi tosissasi uskoa, että alle 14-vuotias olisi biologisesti kypsä nainen?! Eihän hänellä ole edes sukupuolielimiä, ne eivät ole vielä kehittyneet!
- Niin mitkä sukupuolielimet?
- Haluatko sinä, että minä tältä seisomalta kerron sinulle mitä naisen sukuelimet ovat? No hyvä on!

Ja sitten yksi miehistä alkaa kuvailla naisen sukupuolielimiä, tosin hiukan häveliäästi, koska minä seison vieressä. Kimeä-ääninen yrittää provosoida entisestään, mutta häntäkin alkaa hävettää. Meitä on vieressä kuitenkin kolme naista, joista vanhin, pulaaria puhuva isoäiti on todennäköisesti sekä kouluja käymätön, nuorena naitettu että ympärileikattu.

Lopulta, noin kahden tunnin kinastelun jälkeen rauhalliset miehet lakkaavat vastaamasta kimeä-ääniselle, joka edelleen jankuttaa omaa mielipidettään. Koldaan saapuessamme aihe on loppuunkaluttu. Kimeä-ääninen alkaa lukea yliopistolta saamaansa kirjettä, toiset rupeavat soittelemaan tuttavilleen.

Koko episodi oli niin kummallinen, etten edelleenkään tahdo uskoa kokemaani. Miehet kykkivät jossain puskassa Gambian rajan tuntumassa ja kinastelevat tyttöjen koulutuksesta, kohtelusta ja sukupuolielinten tilasta! Ja vieläpä niin, että kaksi yrittää taivutella kolmannen, perinteisiin uskomuksiin nojaavan miehen ymmärtämään, että tyttöjen koulunkäynti on paljon hyödyllisempää kuin naittaminen laittomasti nuorella iällä. Se oli kerta kaikkiaan mahtavaa kuunneltavaa.

Myöhemmin matkan aikana selvisi tietenkin myös se, että minä olen töissä Tostanilla. Yksi miehistä tunnisti nimen heti: siis juuri siinä järjestössä, joka jakaa tietoa ihmisoikeuksista, ympärileikkausten riskeistä ja tyttöjen liian aikaisen avioliiton vaaroista. Kerroin lisäksi, että Tostan järjestää ympäri Länsi-Afrikkaa lukutaito-, laskutaito-, ja ihmisoikeusopetusta, käytännön ongelmanratkaisun koulutusta sekä terveys- ja hygieniakoulutusta. Näiden perussivistävien tietojen avulla Tostan pyrkii antamaan ihmisille eväitä tehdä parempia päätöksiä elämässään. Koulutusten ansiosta 74 prosenttia tyttöjen ympärileikkausta ja pakkoavioliittoja harjoittavista senegalilaisista yhteisöistä on päättänyt omaehtoisesti luopua perinteestään.

Moinen ei tietenkään olisi onnistunut samalla taktiikalla, millä ranskaa puhuvat miehet yrittivät taivutella kimeä-äänisen omalle puolelleen. Hyökkäys ei olisi tuonut minkäänlaista tulosta, sillä ihmiset olisivat vain loukkaantuneet verisesti, kun heidän perinnettään arvostellaan. Sen sijaan saatuaan tietoa ihmisoikeuksista, terveydestä ja hygieniasta yhteisöt ovat pitkien keskustelujen tuloksena päättäneet asiasta yhteisesti. Tärkein on ollut uskonnollisten johtajien asema: islam ei edellytä naisten ympärileikkausta, ja monet yhteisöt ovatkin olleet yllättyneitä siitä, että imaamit ovat olleet nopeasti valmiita luopumaan vaarallisesta perinteestä.

”Sellainen perinne, joka voi tappaa, ei ole hyvä perinne”, totesi vuonna 1997 Malicounda Bambaran kyläneuvosto. Siitä tuli aikoinaan Senegalin ensimmäinen ympärileikkauksista luopunut kylä. Nyt kyliä on jo 3 738.

Tietoisuus leviää. Kimeä-äänisellä opiskelijallakin on vielä toivoa.

Neljän seinän sisällä

Tostanin eurooppalaistaustaisten vapaaehtoisten keskuudessa on ollut viime aikoina havaittavissa hienoista turhautumista amerikkalaisen järjestön toimintaan. Eikä ihan niin hienoista, vaan ihan käsin kosketeltavaa väsymystä.

Suurin osa vapaaehtoisista on tullut Senegaliin kesäkuun alussa, ja reilu puolet heistä viipyy vain elokuun puoliväliin asti. He ovat tulleet näkemään ja kokemaan Oikeaa Afrikkaa. Esittelyissään he puhuivat varsin idealistisesti siitä, miten he haluavat osaltaan parantaa kehittyvien maiden mahdollisuuksia pärjätä globaalissa maailmantaloudessa. Ja nyt he asuvat maan pääkaupungin parhaimpiin kuuluvassa kaupunginosassa. He istuvat päivät pitkät ilmastoidussa toimistossa kirjoittamassa puhtaaksi arviointiraportteja, täyttämässä excel-taulukoita ja kokoamassa tietokoneohjelmien käyttöohjekirjoja. Ei sellainen tunnu maailman parantamiselta, eikä todellakaan Oikealta Afrikalta.

Itsekin aloin turhautua tilanteeseeni istuttuani viikon verran 25-asteisessa, viilennetyssä ja hämärässä toimistossa, johon kävelin sisään aamuauringon noustessa ja josta poistuin iltasella auringon jo laskiessa. Aloin vakuuttua siitä, että Tostanin Dakarin-toimistoon verrattuna Satakunnan Kansan Porin-toimitus ei ole norsunluutornia nähnytkään! Samaa mieltä tuntuvat olevan muutkin. Esimerkiksi Astridin turhautuneisuus purkautui maanantai-iltana valtavana ryöppynä, kun hän kuuli minun lähtevän loppuviikolla tai ensi viikon alussa Casamancen alueelle Koldaan valmistelemaan naisten ympärileikkausperinteestä luopumisen juhlaa.

- Ei voi olla totta! Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa, ja ainoa paikka johon olen Dakarin lisäksi päässyt, on Malicounda Bambaran kylä lähellä Mbouria, ja sinnekin pääsin vain uskomattoman hyvän tuurin vuoksi. Olen pyytänyt, rukoillut ja painostanut, että pääsisin tekemään jotain muutakin kuin täyttämään raivostuttavia excel-taulukoita. Että pääsisin edes näkemään, mitä excel-taulukkoni tarkoittavat todellisuudessa! Mutta aina minulle sanotaan, että ehkä seuraavaksi, ehkä ensi viikolla, ja silti mitään ei tapahdu. En minä tällaista tullut tekemään, kun tulin vapaaehtoiseksi Afrikkaan! Excel-taulukoita olisin voinut täyttää Itävallassakin, ja todennäköisesti minulle olisi jopa maksettu siitä. Tuolla toimistossa en opi mitään Senegalista, en kerta kaikkiaan mitään! Ja sitä paitsi, jos joku mahdollisuus tulisikin, en voisi lähteä, koska lähtölupani voi allekirjoittaa vain kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei ole paikalla!

Astridin purkaus oli täysin oikea. Vapaaehtoisille ei makseta heidän työstään mitään, joten olisi vähintään reilua yrittää järjestää heille edes vierailuja niille alueille, joita heidän työnsä koskee.

Sen lisäksi Astrid on oikeassa siinä, ettei järjestö ole kovin joustava liikkeissään. Monen ihmisen työ saattaa roikkua yhden puuttuvan allekirjoituksen takia. Kansalaisjärjestöt ovat kaiketi aina hierarkkisia, mutta tässä tapauksessa sitä korostaa vielä järjestön amerikkalais-senegalilainen perusta. Kummassakin yhteiskunnassa hierarkia on tärkeä yhteisöä koossa pitävä voima. Marssijärjestys on selkeä ja sitä pitää kunnioittaa. Esimerkiksi jos minä, hierarkiassa alimpana oleva vapaaehtoinen, haluan yhteyden alueelliseen koordinaattoriin, joka voisi antaa minulle raporttiin tarvitsemiani tietoja, en saa soittaa hänelle suoraan. Sen sijaan minun pitää kertoa asiani omalle esimiehelleni, joka ottaa yhteyttä kansalliseen koordinaattoriin, joka ottaa yhteyttä alueelliseen koordinaattoriin. Vähemmästäkin sitä turhautuu.

Itse olen vielä ollut pitkämielinen. Toistaiseksi jaksan uskoa, että minun maailmanparantamiseni asettuu johonkin norsunluutornin seinien sisällä istumisen ja Sahelin avoimen taivaan alla kulkevien tarinoiden kertomisen välimaastoon. Ja siinä Tostan on oikeassa, että seiniäkin tarvitaan. Muuten nämä tuhannet Sahelin tarinat eivät kuuluisi sinne Euroopan tai Pohjois-Amerikan betonikortteleihin asti.

Quiche lorraine

Internet oli poikki hyvän aikaa iltapäivällä, joten otin vapauden kirjoittaa vähän blogia. Ei minulla vielä oikeastaan töitä olekaan, ensimmäinen viikko on kulunut lähinnä orientaatiopakettia kahlatessa ja intranetin sisältöön tutustuessa. Jatkossa tulen työskentelemään paljolti intranetin avulla, kun kokoan pressimateriaaleja, kirjoitan profiileja kylistä ja niiden ihmisistä, esittelen järjestön työntekijöitä ja muutenkin teen mitä tahansa mitä nyt tiedottaja tekee kansainvälisessä järjestössä. Työasiat alkavat siis pikkuhiljaa muotoutua.

Sopeutumiseni amerikkalaisiin on vielä aika tuskallista, ja olen joutunut kokemaan melkoisen nolojakin tilanteita heidän kanssaan. Esimerkiksi eilen olin syömässä kolmen amerikkalaisen ja yhden ranskalaisen tytön kanssa. Yksi ranskalais-amerikkalainen tyttö oli lähdössä kotiin ”Valtoihin”, ja hän oli katsonut Dakar-oppaasta ravintolan, johon halusi mennä viettämään viimeistä iltaansa kaupungissa. Ravintola oli taksimatkan päässä lähellä Point des Almadiesiä. Se oli oikeastaan ranskalaisen ketjun leipomokahvila, josta sai myös pizzaa ja muita suolaisia. Tyttö oli valinnut sen siksi, että hänen teki mieli jotain ranskalaista.

Senegaliin tulevan, jopa amerikkalaisen, pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei Senegalissa ole mitenkään mahdollista saada täysin ranskalaista pasteijaa. Vaikka ranskalaisten siirtomaavallan vaikutukset näkyvät Senegalissa edelleen vahvasti, Senegal ei ole enää pikku-Ranska. Senegal on löytänyt oman tapansa elää historiansa kanssa. Senegalilaiset ovat osanneet muuntaa ranskalaisuuden vaikutukset omiin tarpeisiinsa sopivaksi.

Joten kun tyttö tilasi piirakan nimeltä Quiche lorraine (johon pitäisi tulla kinkkua ja juustoa), hän saikin piirakan, jossa oli sieniä ja juustoa. Hän söi siitä yli puolet ennen kuin päätti, ettei piirakka oikeastaan ollutkaan quiche lorraine. Ja palautti sen.

Tarjoilija palveli ystävällisesti, vaikka hänestä näki, miten paljon miestä otti päähän tuon 18-vuotiaan pikkukiukuttelu. Tyttö sai piirakkansa ilmaiseksi vain siksi, että hän kuvitteli olevansa oikeutettu kertomaan senegalilaisille, ettei OIKEAAN RANSKALAISEEN quiche lorraineen kuulu sieniä vaan kinkkua.

Jostain kumman syystä kaikki ruuat, joita tyttö yritti sen jälkeen tilata, olivat kuin taikaiskusta loppuneet ravintolasta.

Kulttuurishokkeja

Työpaikallani Tostan Internationalin toimistossa minä olen ainoa, joka puhuu kyökkiranskaa. En tiedä, minkälaisen aseman se on minulle tuonut, mutta selvästikään ihmiset eivät oikein vielä tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua.

En ole amerikkalainen, vaikka näytän siltä. En puhu kuin hienosteleva ranskalainen, vaikka näytän sellaiselta. Ja mikä hulluinta, vitsailen melkein kuin senegalilainen. Meneehän siinä hiukan pasmat sekaisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan senegalilainen, dakarilainen ja hiukan ennakkoluuloinen toubabeja kohtaan.

Tiistaina kävin esimieheni Malick Gueyen ensimmäisen keskustelun koskien työnkuvaani. Kokous alkoi hyvin muodollisesti, kun Malick esitteli viestintätiimimme muut jäsenet Salimin ja Papen, ja alkoi sen jälkeen kertoa, mitä tulemme tällä viikolla tekemään (tulemme suunnittelemaan, mitä tulen tekemään seuraavien kuuden kuukauden aikana). Minusta tilanne oli vähän turhan kankea, ja koska tilanne tuntui sopivalta, otin vapauden vähän vitsailla. Istuin Malickin työtuolissa, jonka selkänoja jousti taaksepäin todella paljon.

- Oho, tässähän voisi viettää vaikka siestaa, huudahdin ihmeissäni ja kokeilin, miten kauas selkänoja taipuu.
Malickin oikea suupieli pyrki ylöspäin, mutta esimiehen auktoriteetillä hän käski sen asettua takaisin paikoilleen. Silmistä kuitenkin näki, että miestä nauratti.
- Kohta sinä kyllä putoat, hän tyytyi toteamaan ja jatkoi tyynesti kokousta.

Myöhemmin päivittelin Malickille, miten oikein selviän, kun Tostanilla pitää syöksyä suoraan ruokapöydästä takaisin töihin, eikä siestalle jää ollenkaan aikaa. Malick katsoi minua hiukan alta kulmien. No, amerikkalaiset tekevät juuri niin: kun ovat ruokansa syöneet, kipittävät heti takaisin alakertaan ilmastoituun toimistotilaansa ja kirjoittamaan joko sähköpostiaan tai tekemään töitään. Minä taas olen syömisen jälkeen ihan poikki ja haluan huilata hetken. Eilen en tiennyt missä olisin huilannut, kun missään ei ole tilaa lepäilyyn. Tänään rötkötin kattoterassin varjossa kahdella tuolilla ja lepuutin silmiäni. Mahtoi olla senegalilaisten mielestä kumma näky.

Mutta amerikkalaiset, ne vasta eivät tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua. En toimi kuten he, mutta en ole myöskään senegalilainen. Olen jotain vielä oudompaa. Huomasin sen tänään, kun tulin ruokakaupoilta ja rupesin laittamaan iltaruokaani. Keittiössä oli muutama ihminen, jotka selvästi olivat keskustelemassa jotain. Yhtäkkiä he katosivat. Jatkoin ruokani laittamista, mutta ihmettelin, missä kaikki ovat. Jossain vaiheessa törmäsin talon pomoon Marthaan (minua nuorempi amerikkalaisnainen), joka kertoi että ainakin jotkut ihmiset lähtivät drinkille. Ihmeissäni jatkoin omia hommiani (silittämistä ja hyttysverkon virittämistä). Olin toki laittamassa ruokaa, kun ihmiset katosivat, mutta olisihan minut voinut edes kutsua mukaan. Etenkin kun he näkivät, ettei kokkailuni takia ollut vaaraa, että olisin tuppautunut mukaan.

En tiedä, millaisia kulttuurishokkeja nämä muut vapaaehtoiset ovat käyneet läpi, mutta minulla kulttuurishokki johtuu ilman muuta amerikkalaisista. En tiedä ollenkaan, miten pitää toimia ympäristössä, joka on fyysisesti Länsi-Afrikassa, mutta henkisesti tiukasti kiinni Pohjois-Amerikassa. Ja sen kulttuurinhan minä tunnen hyvin, niinkin realistisista tv-sarjoista kuin Twin Peaks, Six feet under, Sex and the City ja hemmetin Beverly Hills 90210.