Olen miettinyt viime aikoina sitä, miksi tänne blogiin ei enää kukaan päivitä sellaisia kriittisen ironisia kirjoituksia kuin ensimmäisen parin kuukauden aikana. Syy on yksinkertainen ja tylsähkö: olen jumittunut. Tosin täytyy samaan hengenvetoon myöntää, että Senegaliin jumittuminen kuulostaa paljon paremmalta kuin vaikkapa Poriin, Kankaanpäähän tai Vammalaan jumittuminen. Mutta kuitenkin.
Käytännössä tämä jumittuminen ilmenee niin, etten jaksa enää käyttää energiaani ihmettelyyn. Ainakaan kovin paljon. Enhän minä alun pitäenkään hirveästi ihmetellyt, kun maa ja kulttuuri olivat jo entuudestaan hyvinkin tuttuja. Blogiin ja päiväkirjaan kirjoittamani vertailut oman tutun elämän ja uuden, erilaisen elämän välillä olivat silti hauskoja pikku huvihetkiä. Aluksi. Nyt suurin osa noita vertailuja aiheuttaneista ärsykkeistä ei enää läpäise tajuntaani. Olen tottunut, turtunut, korruptoitunut. Vaiko sittenkin kotiutunut?
Enää en nimittäin ihmettele, kun fuksianpunaiseen satiinipaitaan ja hohtavan harmaaseen miesten pukuun pukeutunut ministerin näköinen mies poikkeaa syömään sormin djibiä (grillattua lihaa) ravintolaan, jonka muovipöydät heiluvat kolmella jalalla ja jonka seinät ovat vyötärön korkeudelle mustat savusta ja rasvasta. Kun samaisen ravintolan läpi hetken kuluttua talutetaan pahasti protestoiva pässi, sekään ei aiheuta kummastuneita hihkaisuja – ainoastaan hienoisen hymyn suupieleen.
En kummastele, että Peugeotista nyt vain sattui katkeamaan kytkinvaijeri kesken matkan, vaikka jo linja-autoasemalta lähtiessä sen kuuli vetelevän viimeisiään. Vielä vähemmän yllätystä sisältyy siihen seikkaan, että kuljettaja oli jo hankkinut varavaijerin – siinä ei ole mitään kummallista, ettei sitä ollut vaihdettu ENNEN kuin seitsemän asiakasta joutuu odottamaan keskellä tienristeystä tunnin verran. Kuka nyt toimivaa vaijeria vaihtaisi ennen kuin se oikeasti katkeaa?
Ihmetystä ei myöskään herätä, vaikka hostellissa sänkykaverina on kymmenkunta muurahaista, tai että aamun ja illan välisenä aikana huoneen seinällä oleva taulu on vinksahtanut vinoon. Rapatessa roiskuu, ja siivotessa samoin. Muurahaisia taas ei saa ajettua pois kuin myrkyllä, ja se on kallista. Ei sellaiseen turhuuteen investoida tabaski-juhlan alla, kun pitää ostaa mahdollisimman lihava lammas, joka maksaa 50-100 euroa, upean kiiltävä basin riche-kankaasta tehty puku, joka maksaa 50-100 euroa, ja paljon muutakin rahanmenoa on tiedossa. Asiat on pantava tärkeysjärjestykseen.
Sen sijaan ihmettelen suunnattomasti, että joku jaksaa kantaa huolta pikkuasioista, kuten tyhjän vesipullon tai lattialla lojuneen napin katoamisesta. Suorastaan loukkaannun, jos joku ei ymmärrä luovuttaa istumapaikkaansa vanhemmalle madamelle, tai jos joku ei suostu jakamaan omista eväistään yllätysvieraille. En suostu tekemään kauppaa, ellen saa tingattua hinnasta pois vähintään puolet ja parhaimmillaan kolme neljäsosaa. En voi sietää sikainfluenssan, tavallisen flunssan tai VR:n junien myöhästelyn Suomessa aiheuttamaa hysteriaa. Olen kylmettyä kuoliaaksi, jos lämpötila laskee yöllä alle 20 celsiusasteen.
Ja tällaisena minun pitäisi palata Suomeen?
Kun aikoinaan palasin puolen vuoden opiskelijavaihdosta Hollannista, olin ensimmäiset kaksi kuukautta niin ulkona elämästäni kuin vain lumiukko voi keväällä olla. Vasta kesään tullessa pääsin kiinni johonkin sellaiseen elämäntapaan, johon saatoin olla tyytyväinen. Vaikka en tuonut mukanani fyysistä Hollantia – pakkasin laukkuuni vain muutaman pussin tulppaanin sipuleita – mutta jonkinlainen määrittelemätön muutos oli sisälläni tapahtunut.
Tasan viiden viikon päästä olen jälleen muutostilassa lentokentällä, kahden matkalaukkuni kanssa. Yritän ottaa mukaani niin paljon Senegalia kuin voin, mutta sitä tärkeintä – ihmisiä tuoksuja värejä kaatosadetta pölyä kuumuutta aurinkoa elämää – en voi tietenkään kuljettaa matkalaukussa.
Voin ottaa mukaani vain sen, mikä kulkee sisälläni. Tiedän, että tälläkin kertaa se on jotain aivan muuta kuin mitä toin mukanani Suomesta puoli vuotta sitten. Tiedän myös, että paluu on vaikea, sillä senegalilaisen ja suomalaisen elämäni välillä on väistämätön ja korkea kynnys. Mitenköhän mahdan saada höylättyä kynnyksen niin matalaksi, että pystyn elämään sen kanssa?
perjantai 20. marraskuuta 2009
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Perinteiden muutoksia
Neljä kuukautta sitten kirjoitin, että tyttöjen sukuelinten leikkausperinteestä luopuneita kyliä on Senegalissa jo 3 738. Nämä kylät ovat käyneet läpi Tostanin kolmivuotisen peruskoulutusohjelman. Sen avulla yhteisöt ovat voimaantuneet päättämään jämäkämmin omista asioistaan. Kuten muun muassa siitä, ettei tyttöjen terveydelle vaarallista perinnettä ole pakko jatkaa, jos kaikki päättävät luopua siitä.
Nyt, marraskuun puolivälissä, tyttöjen sukuelinten leikkauksesta ja liian aikaisista avioliitoista luopuneita kyliä on 4 114. Maaginen luku, eikö? Ja kertoo aika paljon siitä, miten vahvasti tämä kymmeniä vuosia kestänyt työ on lopulta vaikuttanut yhteisöihin. Ja vauhti vain kiihtyy. Neljässä kuukaudessa jo yli 400 uutta kylää! Kaikkien kansainvälisten arvioiden mukaan Tostanin ihmisoikeuksiin nojaava metodi on sitä paitsi ainoa, joka on yltänyt tuloksiin.
Tässä metodissa tärkeää on nimittäin se, ettei monisatavuotista perinnettä ylläpitäviä ihmisiä pakoteta luopumaan tärkeästä perinteestään, eikä heitä loukata saarnaamalla, että heidän perinteensä on barbaarinen. Leikkaaminen on nimittäin kuin mikä tahansa sosiaalinen normi – jos sitä ei ole tehty, tyttö ei pääse naimisiin, ei saa tarjoilla ruokaa muille, ei pääse sisään yhteisöön. Tytöt on leikattu siksi, että perinteen mukaan kaikki leikataan – kukaan ei ole leikannut tyttäriään vain kiusatakseen heitä. Päinvastoin. Leikkaamisen on ollut tarkoitus taata tyttärelle hyvä tulevaisuus.
Tietenkään se ei aina ole ollut hyvä tulevaisuus, sillä sukuelinten leikkauksiin liittyy valtavasti riskejä, ja osa tytöistä kuolee verenvuotoon. Yhteisöt ovat toki tunnistaneet nämä riskit, mutta eivät ole ehkä halunneet tai voineet puuttua niihin – se on ollut riski tyttären tulevaisuuden puolesta.
Tostanin järjestämässä koulutuksessa yhteisöille on kuitenkin jaettu tietoa ihmisoikeuksista, terveydestä, sairauksista, ja niiden estämisestä. Samalla he ovat itse etsineet käsiinsä avaimet keskustelun porttiin – ja kun he ovat sen portin avanneet, keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin. Monissa yhteisöissä on nimittäin luultu, ettei toinen osapuoli halua puhua asiasta, tai että perinne on ehdottoman rikkomaton. Kun keskustelu on avattu puolueettomalla maalla eli kouluttajan vetämässä keskusteluringissä, kaikki ovat päässeet mukaan tasavertaisesti. Ja silloin yhteisö huomaa, että itse asiassa kaikki ovat perinteen vahingollisuudesta samaa mieltä ja jopa valmiita luopumaan siitä, jos tyttärien tulevaisuus pystytään takaamaan toisellakin tavalla. Yhteisö siis pystyy tekemään demokraattisen päätöksen lopettaa vahingollinen perinne – ilman, että kukaan kutsuu heitä barbaareiksi. Sen vuoksi monet yhteisöt haluavat julistaa päätöksensä myös julkisesti.
Vielä enemmän tämän metodin toimivuudesta ja kansanliikkeen luonteesta kertoo se, että liike on leviämässä läntisestä Afrikasta myös itäiseen Afrikkaan, jossa noin 95 prosenttia kaikista naisista on käynyt läpi jonkinlaisen sukuelinten leikkauksen. Keskustelut itäisessä Afrikassa ovat vaatineet äärimmäistä herkkyyttä, mutta ajatus tyttöjen terveestä tulevaisuudesta on juurtunut myös itään. Muun muassa Somalimaassa vietetään ensi viikonloppuna luopumisjuhlaa, joka on toinen laatuaan Somalimaan historiassa. Jo viime lokakuun alussa 14 rohkeaa kylää järjesti juhlan, jossa he julistivat luopuvansa tyttöjen sukuelinten silpomisesta ja liian aikaisista avioliitoista. Nyt vuorossa on 20 uutta kyläyhteisöä. Hekin tekivät päätöksensä jo kuukausia sitten. Nyt on julkisen julistuksen aika.
Nyt, marraskuun puolivälissä, tyttöjen sukuelinten leikkauksesta ja liian aikaisista avioliitoista luopuneita kyliä on 4 114. Maaginen luku, eikö? Ja kertoo aika paljon siitä, miten vahvasti tämä kymmeniä vuosia kestänyt työ on lopulta vaikuttanut yhteisöihin. Ja vauhti vain kiihtyy. Neljässä kuukaudessa jo yli 400 uutta kylää! Kaikkien kansainvälisten arvioiden mukaan Tostanin ihmisoikeuksiin nojaava metodi on sitä paitsi ainoa, joka on yltänyt tuloksiin.
Tässä metodissa tärkeää on nimittäin se, ettei monisatavuotista perinnettä ylläpitäviä ihmisiä pakoteta luopumaan tärkeästä perinteestään, eikä heitä loukata saarnaamalla, että heidän perinteensä on barbaarinen. Leikkaaminen on nimittäin kuin mikä tahansa sosiaalinen normi – jos sitä ei ole tehty, tyttö ei pääse naimisiin, ei saa tarjoilla ruokaa muille, ei pääse sisään yhteisöön. Tytöt on leikattu siksi, että perinteen mukaan kaikki leikataan – kukaan ei ole leikannut tyttäriään vain kiusatakseen heitä. Päinvastoin. Leikkaamisen on ollut tarkoitus taata tyttärelle hyvä tulevaisuus.
Tietenkään se ei aina ole ollut hyvä tulevaisuus, sillä sukuelinten leikkauksiin liittyy valtavasti riskejä, ja osa tytöistä kuolee verenvuotoon. Yhteisöt ovat toki tunnistaneet nämä riskit, mutta eivät ole ehkä halunneet tai voineet puuttua niihin – se on ollut riski tyttären tulevaisuuden puolesta.
Tostanin järjestämässä koulutuksessa yhteisöille on kuitenkin jaettu tietoa ihmisoikeuksista, terveydestä, sairauksista, ja niiden estämisestä. Samalla he ovat itse etsineet käsiinsä avaimet keskustelun porttiin – ja kun he ovat sen portin avanneet, keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin. Monissa yhteisöissä on nimittäin luultu, ettei toinen osapuoli halua puhua asiasta, tai että perinne on ehdottoman rikkomaton. Kun keskustelu on avattu puolueettomalla maalla eli kouluttajan vetämässä keskusteluringissä, kaikki ovat päässeet mukaan tasavertaisesti. Ja silloin yhteisö huomaa, että itse asiassa kaikki ovat perinteen vahingollisuudesta samaa mieltä ja jopa valmiita luopumaan siitä, jos tyttärien tulevaisuus pystytään takaamaan toisellakin tavalla. Yhteisö siis pystyy tekemään demokraattisen päätöksen lopettaa vahingollinen perinne – ilman, että kukaan kutsuu heitä barbaareiksi. Sen vuoksi monet yhteisöt haluavat julistaa päätöksensä myös julkisesti.
Vielä enemmän tämän metodin toimivuudesta ja kansanliikkeen luonteesta kertoo se, että liike on leviämässä läntisestä Afrikasta myös itäiseen Afrikkaan, jossa noin 95 prosenttia kaikista naisista on käynyt läpi jonkinlaisen sukuelinten leikkauksen. Keskustelut itäisessä Afrikassa ovat vaatineet äärimmäistä herkkyyttä, mutta ajatus tyttöjen terveestä tulevaisuudesta on juurtunut myös itään. Muun muassa Somalimaassa vietetään ensi viikonloppuna luopumisjuhlaa, joka on toinen laatuaan Somalimaan historiassa. Jo viime lokakuun alussa 14 rohkeaa kylää järjesti juhlan, jossa he julistivat luopuvansa tyttöjen sukuelinten silpomisesta ja liian aikaisista avioliitoista. Nyt vuorossa on 20 uutta kyläyhteisöä. Hekin tekivät päätöksensä jo kuukausia sitten. Nyt on julkisen julistuksen aika.
perjantai 6. marraskuuta 2009
Sata frangia
Sata frangia tuntuu olevan Senegalissa jotenkin perustavanlaatuinen rahan mittayksikkö. Sata frangia on hopeinen kolikko, suurin piirtein suomalaisen hopeamarkan kokoinen, ja itse asiassa hyvinkin saman arvoinen. On olemassa myös 10, 25 ja 50 frangin kolikko, mutta vain sata frangia on sen kokoinen, että se oikeastaan kannattaa omistaa. Pienemmillä rahoilla käydään tulitikkukauppaa, sadalla frangilla saa jo jotain oikeaa. Sata frangia on myös se rahayksikkö, jota kerjäläiset ja koraanikoulun pojat käyttävät almuja pyytäessään.
Mutta sadan frangin mittasuhteet ovat välillä hiukan hämmentäviä. Voisi kuvitella, että tavaran tai palvelun hinta on jotenkin yhtenevässä suhteessa siihen aikaan tai rahalliseen investointiin, mikä tavaran tai palvelun tuottamiseen on kulunut. Mutta ei se aina mene niin. Mitä mieltä olette esimerkiksi näistä:
Sadalla frangilla saa
- yhden kananmunan
- 200 grammaa höyrytettyä couscousta, josta riittää iltaruoka kahdelle ihmiselle
- kupin kahvia
- neljä pussia (noin 150 grammaa) paahdettuja maapähkinöitä
- bussimatkan 1-5 kilometrin päähän
- ilmaa renkaaseen
- keksipaketin (4 kpl keksejä)
- kourallisen minttukaramelleja
- 3/4 patongin
- pienehkön tomaatin
- keskikokoisen kurkun
- yhden porkkanan
- viisi tekstiviestiä Senegaliin
- yhden tekstiviestin ulkomaille
Saanen kysyä, millaisessa suhteessa ovat toisiinsa esimerkiksi pihaus ilmaa renkaaseen (30 sekuntia, à 100 CFA) ja 200 grammaa höyrytettyä couscousta (usean tunnin työ, à 100 CFA)? Couscous nimittäin valmistetaan hirssijauhosta, joka jauhetaan hirssin siemenistä. Hieno hirssijauho pyöritetään veden kanssa rouheeksi, sihdataan useaan kertaan, pyöritetään veden kanssa isommaksi rouheeksi, sihdataan useaan kertaan jne. usean tunnin ajan. Ilma päätyy renkaaseen kirjaimellisesti napista painamalla, alle minuutissa.
Entä kourallinen minttukaramelleja ja neljä pussia maapähkinöitä? Maapähkinöiden viljeleminen kestää ensinnäkin monta kuukautta, minkä jälkeen ne kuivataan, paahdetaan hiekassa ja pakataan pikkuruisiin muovipusseihin – kaikki käsityönä. Minttukaramellit tulevat hienoihin kääreisiin pakattuina Ranskasta.
Entä kumman saattamiseen asiakkaan silmien eteen menee enemmän aikaa ja energiaa, yhden tekstiviestin ulkomaille vai pienehkön punaposkisen tomaatin?
Vastaukseni on kyyninen, mutta valitettavan lähellä totuutta (en kuitenkaan väitä, että se olisi täysi totuus). Höyrytetyn couscouksen valmistaminen, maapähkinöiden paahtaminen ja tomaattien viljely ovat naisten työtä, käsityötä. Ensinnäkin ne ovat peruselintarvikkeita, joiden hinta ei saa olla ylitsepääsemättömän korkea kenellekään. Sen lisäksi valitettava tosiasia on, ettei naisten työn arvo näy tuotteiden myyntihinnassa mitenkään. Sen sijaan ilman pihauttaminen renkaaseen ja tekstiviestien välittäminen ulkomaille on mukamas teknologiaa vaativaa ja kallista työtä, josta tämän oletusarvon mukaan kuuluukin maksaa. Etenkin, jos työn tekijänä on mies, jonka työn arvo näkyy pienessäkin palveluksessa.
Naisen sata frangia ei täälläkään ole sama kuin miehen sata frangia. Naisen satanen taitaa olla lähempänä viittäkymmentä. Silti ne ovat usein naiset, jotka tuovat kotiin ne sadan frangin kolikot, joilla perheet ruokitaan. Miehet keskittyvät rakentamaan miljoonia frangeja maksavia seiniä ja portteja sekä hankkimaan porttien sisälle satoja tuhansia frangeja maksavaa kiinalaista viihde-elektroniikkaa, joka hajoaa parin vuoden kuluessa.
Vai mahdanko nyt kärjistää hiukan liikaa?
Mutta sadan frangin mittasuhteet ovat välillä hiukan hämmentäviä. Voisi kuvitella, että tavaran tai palvelun hinta on jotenkin yhtenevässä suhteessa siihen aikaan tai rahalliseen investointiin, mikä tavaran tai palvelun tuottamiseen on kulunut. Mutta ei se aina mene niin. Mitä mieltä olette esimerkiksi näistä:
Sadalla frangilla saa
- yhden kananmunan
- 200 grammaa höyrytettyä couscousta, josta riittää iltaruoka kahdelle ihmiselle
- kupin kahvia
- neljä pussia (noin 150 grammaa) paahdettuja maapähkinöitä
- bussimatkan 1-5 kilometrin päähän
- ilmaa renkaaseen
- keksipaketin (4 kpl keksejä)
- kourallisen minttukaramelleja
- 3/4 patongin
- pienehkön tomaatin
- keskikokoisen kurkun
- yhden porkkanan
- viisi tekstiviestiä Senegaliin
- yhden tekstiviestin ulkomaille
Saanen kysyä, millaisessa suhteessa ovat toisiinsa esimerkiksi pihaus ilmaa renkaaseen (30 sekuntia, à 100 CFA) ja 200 grammaa höyrytettyä couscousta (usean tunnin työ, à 100 CFA)? Couscous nimittäin valmistetaan hirssijauhosta, joka jauhetaan hirssin siemenistä. Hieno hirssijauho pyöritetään veden kanssa rouheeksi, sihdataan useaan kertaan, pyöritetään veden kanssa isommaksi rouheeksi, sihdataan useaan kertaan jne. usean tunnin ajan. Ilma päätyy renkaaseen kirjaimellisesti napista painamalla, alle minuutissa.
Entä kourallinen minttukaramelleja ja neljä pussia maapähkinöitä? Maapähkinöiden viljeleminen kestää ensinnäkin monta kuukautta, minkä jälkeen ne kuivataan, paahdetaan hiekassa ja pakataan pikkuruisiin muovipusseihin – kaikki käsityönä. Minttukaramellit tulevat hienoihin kääreisiin pakattuina Ranskasta.
Entä kumman saattamiseen asiakkaan silmien eteen menee enemmän aikaa ja energiaa, yhden tekstiviestin ulkomaille vai pienehkön punaposkisen tomaatin?
Vastaukseni on kyyninen, mutta valitettavan lähellä totuutta (en kuitenkaan väitä, että se olisi täysi totuus). Höyrytetyn couscouksen valmistaminen, maapähkinöiden paahtaminen ja tomaattien viljely ovat naisten työtä, käsityötä. Ensinnäkin ne ovat peruselintarvikkeita, joiden hinta ei saa olla ylitsepääsemättömän korkea kenellekään. Sen lisäksi valitettava tosiasia on, ettei naisten työn arvo näy tuotteiden myyntihinnassa mitenkään. Sen sijaan ilman pihauttaminen renkaaseen ja tekstiviestien välittäminen ulkomaille on mukamas teknologiaa vaativaa ja kallista työtä, josta tämän oletusarvon mukaan kuuluukin maksaa. Etenkin, jos työn tekijänä on mies, jonka työn arvo näkyy pienessäkin palveluksessa.
Naisen sata frangia ei täälläkään ole sama kuin miehen sata frangia. Naisen satanen taitaa olla lähempänä viittäkymmentä. Silti ne ovat usein naiset, jotka tuovat kotiin ne sadan frangin kolikot, joilla perheet ruokitaan. Miehet keskittyvät rakentamaan miljoonia frangeja maksavia seiniä ja portteja sekä hankkimaan porttien sisälle satoja tuhansia frangeja maksavaa kiinalaista viihde-elektroniikkaa, joka hajoaa parin vuoden kuluessa.
Vai mahdanko nyt kärjistää hiukan liikaa?
Kokkiblogi on palannut!
Syys- ja lokakuun sairastelut rajoittivat kokkiblogin kokeiluja, koska en pariin kuukauteen juurikaan syönyt itse kokattua ruokaa. Jos jotain söin, se oli munakasta, couscousta tai muuta nopeaa ja vaivatonta iltapalaa. Mutta kun tervehdyin, rupesi tekemään mieli taas kokeilla kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Viimeksi Fatickissa vieraillessani sain kaupungin ainoalta suomalaiselta eli Mirjalta mukaani neljä vastaleivottua sämpylää. Söin kolme heti samalta istumalta. Päätin, että näitä täytyy saada lisää. Ei kun hommiin. Harmi vain, että vehnäjauhoja ja hiivaa ei saa joka kaupasta, vaan niitä myyvät liikkeet pitää etsimällä etsiä. Eikä niitä välttämättä aina ole. No, lopulta löysin jauhot ja hiivan ja pääsin töihin. Fiksailin kolmesta sämpyläohjeesta oman versioni. Tässä lopputulos.
Sämpylät vol. 1
3 dl kuumaa vettä
3 dl sokeroitua jogurttia
4 tl kuivahiivaa
1 ½ tl suolaa
½ dl voisulaa
4 dl kaurahiutaleita
7 dl vehnäjauhoja
Sekoita kuuma vesi, jogurtti ja kuivahiiva. Lisää puolet vehnäjauhoista ja anna kohota periaatteessa 15 minuuttia, kunnes seos kuplii hieman. Käytännössä odota kuplia 30 minuuttia, kunnes kyllästyt odottamaan, ja lisää loput aineet.
Anna kohota periaatteessa 30 minuuttia, kunnes huomaat, ettei taikina kohoa. Syy: unohdit, että pakastimessa madoilta piilossa säilytetyt jauhot olivat niin kylmiä, että hiiva lakkasi toimimasta (mikäli se alun perinkään toimi). Kiehauta vettä kattilassa ja aseta taikinakulho sen päälle, ja toivo, että hiiva käynnistyy. Odota vielä ainakin 30 minuuttia ja totea, että taikina tuoksuu hiivalta, vaan ei nouse.
Pyöritä taikina joka tapauksessa sämpylöiksi ja paista periaatteessa 225 asteessa 10 minuuttia. Mutta koska kaasu-uunin lämpötilasta ei voi olla varma, heitä suurpiirteinen lämpötila-arvio ja paista sämpylöitä niin kauan kuin näyttää tarpeelliselta (ja sitten ne ovatkin jo kuivia). Tee makutesti kämppiksen senegalilaisella poikaystävällä ja totea, että se teeskentelee pitävänsä sämpylöistä. Oma arvio: ihan syötäviä, mutta vähän turhan tiiviitä ja kuivia.
Sairastu vatsatautiin viikoksi (ei johdu sämpylöistä) ja unohda, että halusit ylipäätään syödä jotain. Kun olet toipunut, rupea taas ajattelemaan sämpylöitä.
Sämpylät vol. 2
3 dl kuumaa vettä
3 dl sokeroitua jogurttia
5 tl kuivahiivaa
1 ½ tl suolaa
½ dl voisulaa
3 dl kaurahiutaleita
8 dl vehnäjauhoja
1 porkkana raastettuna
Vähän vielä kuivahiivaa sekoitettuna pieneen määrään lämmintä vettä
Vähän vielä vehnäjauhoja
Sekoita kuuma vesi, jogurtti ja kuivahiiva. Lisää puolet vehnäjauhoista ja anna kohota periaatteessa 15 minuuttia, kunnes seos kuplii hieman. Käytännössä odota kuplia 20 minuuttia, kunnes huomaat, ettei se edelleenkään kupli, ja lisää loput aineet.
Anna kohota periaatteessa 30 minuuttia, kunnes huomaat, ettei taikina edelleenkään kohoa. Syy: unohdit jälleen, että pakastimessa madoilta piilossa säilytetyt jauhot olivat niin kylmiä, että hiiva lakkasi toimimasta (mikäli se alun perinkään toimi). Kiehauta taas vettä kattilassa ja aseta taikinakulho sen päälle, ja toivo, että hiiva käynnistyy. Sekoita lisäksi loput kuivahiivasta (noin 1 tl) pieneen määrään lämmintä vettä ja sekoita taikinaan. Odota vielä 30 minuuttia kunnes toteat ettei taikina edes vivahda hiivan tuoksulta, hermostu, ja leivo joka tapauksessa sämpylöiksi. Tällä kertaa älä yritä pyörittää sämpylöitä pyöreiksi, vaan lätki suhteellisen tahmeaa taikinaa leivinpaperille ja yritä tehdä niistä hiukan sämpylän näköisiä.
Paista periaatteessa 225 asteessa 10 minuuttia, eli käytännössä kuumenna kaasu-uuni täysille ja paista 20 minuuttia, kunnes leipien pohja alkaa ruskistua hiukan. Teetä makutesti kämppäkaverin senegalilaisella poikaystävällä, joka tällä kertaa pitää niistä aidosti, ja totea itsekin että tällä kertaa sämpylät ovat meheviä ja maukkaita!
Viimeksi Fatickissa vieraillessani sain kaupungin ainoalta suomalaiselta eli Mirjalta mukaani neljä vastaleivottua sämpylää. Söin kolme heti samalta istumalta. Päätin, että näitä täytyy saada lisää. Ei kun hommiin. Harmi vain, että vehnäjauhoja ja hiivaa ei saa joka kaupasta, vaan niitä myyvät liikkeet pitää etsimällä etsiä. Eikä niitä välttämättä aina ole. No, lopulta löysin jauhot ja hiivan ja pääsin töihin. Fiksailin kolmesta sämpyläohjeesta oman versioni. Tässä lopputulos.
Sämpylät vol. 1
3 dl kuumaa vettä
3 dl sokeroitua jogurttia
4 tl kuivahiivaa
1 ½ tl suolaa
½ dl voisulaa
4 dl kaurahiutaleita
7 dl vehnäjauhoja
Sekoita kuuma vesi, jogurtti ja kuivahiiva. Lisää puolet vehnäjauhoista ja anna kohota periaatteessa 15 minuuttia, kunnes seos kuplii hieman. Käytännössä odota kuplia 30 minuuttia, kunnes kyllästyt odottamaan, ja lisää loput aineet.
Anna kohota periaatteessa 30 minuuttia, kunnes huomaat, ettei taikina kohoa. Syy: unohdit, että pakastimessa madoilta piilossa säilytetyt jauhot olivat niin kylmiä, että hiiva lakkasi toimimasta (mikäli se alun perinkään toimi). Kiehauta vettä kattilassa ja aseta taikinakulho sen päälle, ja toivo, että hiiva käynnistyy. Odota vielä ainakin 30 minuuttia ja totea, että taikina tuoksuu hiivalta, vaan ei nouse.
Pyöritä taikina joka tapauksessa sämpylöiksi ja paista periaatteessa 225 asteessa 10 minuuttia. Mutta koska kaasu-uunin lämpötilasta ei voi olla varma, heitä suurpiirteinen lämpötila-arvio ja paista sämpylöitä niin kauan kuin näyttää tarpeelliselta (ja sitten ne ovatkin jo kuivia). Tee makutesti kämppiksen senegalilaisella poikaystävällä ja totea, että se teeskentelee pitävänsä sämpylöistä. Oma arvio: ihan syötäviä, mutta vähän turhan tiiviitä ja kuivia.
Sairastu vatsatautiin viikoksi (ei johdu sämpylöistä) ja unohda, että halusit ylipäätään syödä jotain. Kun olet toipunut, rupea taas ajattelemaan sämpylöitä.
Sämpylät vol. 2
3 dl kuumaa vettä
3 dl sokeroitua jogurttia
5 tl kuivahiivaa
1 ½ tl suolaa
½ dl voisulaa
3 dl kaurahiutaleita
8 dl vehnäjauhoja
1 porkkana raastettuna
Vähän vielä kuivahiivaa sekoitettuna pieneen määrään lämmintä vettä
Vähän vielä vehnäjauhoja
Sekoita kuuma vesi, jogurtti ja kuivahiiva. Lisää puolet vehnäjauhoista ja anna kohota periaatteessa 15 minuuttia, kunnes seos kuplii hieman. Käytännössä odota kuplia 20 minuuttia, kunnes huomaat, ettei se edelleenkään kupli, ja lisää loput aineet.
Anna kohota periaatteessa 30 minuuttia, kunnes huomaat, ettei taikina edelleenkään kohoa. Syy: unohdit jälleen, että pakastimessa madoilta piilossa säilytetyt jauhot olivat niin kylmiä, että hiiva lakkasi toimimasta (mikäli se alun perinkään toimi). Kiehauta taas vettä kattilassa ja aseta taikinakulho sen päälle, ja toivo, että hiiva käynnistyy. Sekoita lisäksi loput kuivahiivasta (noin 1 tl) pieneen määrään lämmintä vettä ja sekoita taikinaan. Odota vielä 30 minuuttia kunnes toteat ettei taikina edes vivahda hiivan tuoksulta, hermostu, ja leivo joka tapauksessa sämpylöiksi. Tällä kertaa älä yritä pyörittää sämpylöitä pyöreiksi, vaan lätki suhteellisen tahmeaa taikinaa leivinpaperille ja yritä tehdä niistä hiukan sämpylän näköisiä.
Paista periaatteessa 225 asteessa 10 minuuttia, eli käytännössä kuumenna kaasu-uuni täysille ja paista 20 minuuttia, kunnes leipien pohja alkaa ruskistua hiukan. Teetä makutesti kämppäkaverin senegalilaisella poikaystävällä, joka tällä kertaa pitää niistä aidosti, ja totea itsekin että tällä kertaa sämpylät ovat meheviä ja maukkaita!
maanantai 2. marraskuuta 2009
Taudinkestävä yhteisöllisyys
Vähintään kerran vuodessa Suomessa nousee keskustelu yhteisöllisyydestä. Tai lähinnä yhteisöllisyyden puutteesta. Milloin yhteisöllisyyttä kaivataan parantamaan jonkin tietyn seudun hyvinvointia, milloin sitä kaipaa koko Suomen kansa.
Jos internetistä etsii tietoa hakusanalla yhteisöllisyys, ensimmäisenä esiin nousee Wikipedian tarjoama selitys sille, mitä yhteisöllisyys on. Hiukan alempana listalla näkyy huolestuneen kansalaisen keskustelunavaus: Wikipediassa ei ole selitystä yhteisöllisyydelle. Hänen mielestään puute pitää korjata välittömästi.
Erään linkin kautta päätyy Ylen Ykkösen keskustelupalstalle, jossa esitetään valtion tervehtimis- ja yhteisöllisyysvirastoa valvomaan ihmisten tervehtimistä ja keskinäistä ystävällisyyttä. Vitsiksi se on tarkoitettu, mutta ironia kolahtaa nilkkaan. Meille pitää siis rautalangasta vääntäen selittää, mitä yhteisöllisyys on? Ja jotta osaisimme sitä oikein toteuttaa, tarvitsemme valtiollisen viraston sitä valvomaan?
Olen asunut neljä kuukautta yhteiskunnassa, joka perustuu yhteisöllisyyteen. Ei, se ei tarkoita sitä, että kirjaudumme kaikki joka aamu Facebookiin pitämään yllä virtuaalista yhteisöämme, jossa kerromme omat kuulumiset, mutta emme toki tunkeile toisten kuulumisia kyselemään.
Täällä yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että ihmiset tervehtivät toisiaan kättelemällä, joka aamu. Sitä, että uppo-oudolle ihmiselle voi sanoa kadulla hyvää huomenta, ja hän vastaa kohteliaasti. Sitä, että jos tutulta ihmiseltä ei kysy miten aamu on sujunut, hän alkaa pohtia, miksi olet hänelle vihainen.
Yhteisöllisyys tarkoittaa myös sitä, että kun olin jokin aikaa sitten sairaana, ystävät, tuttavat ja naapurit kävivät luonani tarkistamassa, miten voin. Poikkesivat vain portista, koputtivat oveen ja lähtivät kun totesivat minun olevan vielä hengissä.
Suomessa saisin sairastaa ylhäisessä yksinäisyydessäni, koska kukaan ei halua saada tarttuvaa tautia. Tätä suomalaista periaatetta noudattaen kerroin ihmisille, että tautini saattaa olla tarttuva, ja että heidän kannattaa siksi pitää etäisyyttä.
He katsoivat kummissaan, ottivat kädestä ja tervehtivät perusteellisesti. Ja toivottivat voimia paranemiseen.
(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 31.10.2009)
Jos internetistä etsii tietoa hakusanalla yhteisöllisyys, ensimmäisenä esiin nousee Wikipedian tarjoama selitys sille, mitä yhteisöllisyys on. Hiukan alempana listalla näkyy huolestuneen kansalaisen keskustelunavaus: Wikipediassa ei ole selitystä yhteisöllisyydelle. Hänen mielestään puute pitää korjata välittömästi.
Erään linkin kautta päätyy Ylen Ykkösen keskustelupalstalle, jossa esitetään valtion tervehtimis- ja yhteisöllisyysvirastoa valvomaan ihmisten tervehtimistä ja keskinäistä ystävällisyyttä. Vitsiksi se on tarkoitettu, mutta ironia kolahtaa nilkkaan. Meille pitää siis rautalangasta vääntäen selittää, mitä yhteisöllisyys on? Ja jotta osaisimme sitä oikein toteuttaa, tarvitsemme valtiollisen viraston sitä valvomaan?
Olen asunut neljä kuukautta yhteiskunnassa, joka perustuu yhteisöllisyyteen. Ei, se ei tarkoita sitä, että kirjaudumme kaikki joka aamu Facebookiin pitämään yllä virtuaalista yhteisöämme, jossa kerromme omat kuulumiset, mutta emme toki tunkeile toisten kuulumisia kyselemään.
Täällä yhteisöllisyys tarkoittaa sitä, että ihmiset tervehtivät toisiaan kättelemällä, joka aamu. Sitä, että uppo-oudolle ihmiselle voi sanoa kadulla hyvää huomenta, ja hän vastaa kohteliaasti. Sitä, että jos tutulta ihmiseltä ei kysy miten aamu on sujunut, hän alkaa pohtia, miksi olet hänelle vihainen.
Yhteisöllisyys tarkoittaa myös sitä, että kun olin jokin aikaa sitten sairaana, ystävät, tuttavat ja naapurit kävivät luonani tarkistamassa, miten voin. Poikkesivat vain portista, koputtivat oveen ja lähtivät kun totesivat minun olevan vielä hengissä.
Suomessa saisin sairastaa ylhäisessä yksinäisyydessäni, koska kukaan ei halua saada tarttuvaa tautia. Tätä suomalaista periaatetta noudattaen kerroin ihmisille, että tautini saattaa olla tarttuva, ja että heidän kannattaa siksi pitää etäisyyttä.
He katsoivat kummissaan, ottivat kädestä ja tervehtivät perusteellisesti. Ja toivottivat voimia paranemiseen.
(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 31.10.2009)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
