Kiidämme tukka hulmuten keskellä naisenmittaista sahelilaista sadekauden heinikkoa. Avolavamaasturin kuljettaja möyrii poluille kerääntyneissä sadevesilammikoissa niin, että mutaan painuneet urat raapivat auton vatsaa. Istumme lavalle rakennetuilla penkkiriveillä, pidämme kiinni penkkien selkänojista, ja vaihdamme siskojen kanssa tietäviä silmäyksiä. "Jos tämä kuljettaja olisi käynyt saman autokoulun kuin me, se tietäisi, ettei mutajumista pääse irti kaasuttamalla. Pitää heijata rauhallisesti, ja sitten vasta kaasuttaa", me nyökyttelemme. Ääneen sitä ei kuitenkaan voi sanoa. Kuljettaja voisi hermostua ja vaikka jättää meidät keskelle safaria.
Ehdin ajatella, että itse asiassa täällä Bandian villieläinpuistossa ns. tien päälle jättäminen ei kuitenkaan olisi mikään loputon katastrofi. Kyllä sieltä ainakin joskus kotiin osaisi. Eikä tässä eläinpuistossa elä kuin kasvissyöjiä, koska krokotiilit on eristetty puiston ravintolan ja matkamuistomyymälän lähellä virtaavaan joen poukamaan.
Edelleen tukka putkella ajamme kohti isoa apinanleipäpuuta ja käännymme oikealle aivan sen juurella. Olen juuri kommentoimassa siskoille, miten hieno ja vanha puu siitäkin on. Kun sitten yhtäkkiä en saa sanaa suustani. Silmäni naulautuvat baobabin viereen, tuijotan varmaankin monttu auki, kunnes älyän koputtaa kuljettajan kopin kattoon pysähtymisen merkiksi. "Mikäs tuo tuossa sitten on", saan sanottua oppaallemme ranskaksi, vaikka ihan hyvin tiedän mikä se on. Se on kirahvi.
Tuijotamme hölmistyneenä noin viisimetristä uroskirahvia, joka yllätti meidät apinanleipäpuun takaa. Melkoinen väijytys! Kirahvihan tiesi pitkään, että me olimme tulossa. Ihan tahallaan vain seisoi rauhassa siellä puun varjossa ja odotti, ehdimmekö erottaa hänet, kun pyyhällämme vierestä ohi.
Se silmäilee meitä ystävällisin silmin, eikä ole aikeissakaan lähteä pakoon. Minä tuijotan sitä silmiin, ja se vastaa tuijotukseen, mutta ei ollenkaan rauhattomana saati hölmistyneenä. Ne ovat lehmän silmät, vähän vain isommat ja jotenkin rauhallisemmat. Joskus olen lehmien silmiä tuijotellessani arvaillut, että noiden ystävällisten silmien takana on varmaankin ajatus siitä, että tuo minun edessäni töllistelevä ihminen varmaan antaa minulle kohta heinää ja rapsuttaa otsatukkaa. Nam nam. No, kirahvin silmissä ei tuollaista ilmettä näkynyt. Kirahvi vain katseli rauhallisesti, kun me puuhakkaasti rupesimme ottamaan kuvia "minä ja kirahvi", "sinä ja kirahvi" "lintu ja kirahvi" "iso puu ja kirahvi". Sillä oli sitä paitsi ruokaa yllin kyllin sen omalla tasolla, akaasiapuiden ja apinanleipäpuun latvoissa. Ei se tarvinnut meitä mihinkään. Ja silti se katseli ystävällisesti. Se oli varmasti nähnyt jo aika monta autolastillista kaksijalkaisia muurahaisia, jotka käyttäytyvät samoin.
Bandiassa käynti oli varsinainen elämys, vaikka maksoikin pienen omaisuuden (koko porukan liput, auton vuokra ja oppaan palkkio maksoivat lähes saman verran kuin mitä käytän täällä kuukauden elämiseen). Reilun kolmen tunnin safarikierroksen aikana näimme melkoisen määrän gaselleja, antilooppeja, apinoita, strutseja, kirahveja, lehmiä (ne tosin olivat aidan takana, siellä ihmisten puolella), kaivinkoneen (tämän havainnointi nauratti opasta kovasti), ja kaksi valtavaa sarvikuonoa. Sekä laiskan hyeenan, joka silmäili meitä vallihaudalla erotetun häkkialueensa takaa. Ihmekös tuo, jos hiukan rupeaa laiskottamaan. Ympärillä olisi gaselleja vaikka millä mitalla, mutta häkissä pidetään ja ruoka kannetaan eteen. En kannata eläinten sulkemista eläintarhoihin, mutta tällä kertaa hyeena ehkä kannattaakin pitää vallihautansa takana. Muuten olisivat vapaana liikkuvat sorjat gasellit ja antiloopit vaarassa. Vaan ei kai yksinäinen hyeena sentään uskaltaisi hyökätä viisimetrisen kirahvin kimppuun?
perjantai 30. lokakuuta 2009
lauantai 10. lokakuuta 2009
Neljätoista takana, kymmenen edessä
Viimeisin blogipäivitykseni on lähes kuukauden takaa, ja siihen on monta hyvää syytä. Kulunut kuukausi on ollut äärimmäisen kiireinen. En suoraan sanoen olisi uskonut, että tällaiseen hullunmyllyyn joudun Afrikassa, mutta niin vain se kiire ulottuu tännekin.
Ensinnäkin ramadanin viimeinen viikko syyskuun puolivälissä oli äärimmäisen kiireinen Tostanin työmaalla. Yhden viikon aikana tein enemmän töitä kuin ehkä kahteen kuukauteen yhteensä. Kävin Thièsissä pitämässä uusille vapaaehtoisille valokuvauskoulutusta, otin vastaan puoli vuotta Intiassa aurinkopaneeli-insinööriksi opiskelemassa olleet senegalilaisnaiset, pidin tiedotustilaisuutta Senegalin valtion perheministerin ja aurinkopaneelinaisten kanssa, sekä kirjoitin tekstejä, käsittelin valokuvia ja latasin niitä internetiin.
Kiireisen viikon päätteeksi matkustin perjantai-iltana kollegoiden sekä yhden aurinkopaneeli-insinööriksi opiskelleen naisen kanssa tämän kotikylään ja dokumentoin sitä, miten hänet otettiin vastaan – nainenhan oli ollut puoli vuotta Intiassa, vaikkei sitä ennen ollut käynyt lähikaupunki Joalia kauempana. Työviikko oli ollut pitkä ja raskas, vaikken paastonnutkaan, ja perjantai-iltana olinkin jo huomattavan hiljainen. Yritin vain keskittyä kirjoittamaan naisen tarinaa mielessäni ja hankkimaan tarinaan sopivaa kuvamateriaalia. Soudianen kylä oli keskellä hirssipeltoja, kaukana Joalin kaupungin takana, eikä missään ollut sähköjä saati tienviittoja siitä, mihin päin kannattaa kääntyä. Mennessä meillä oli ollut opas, mutta hän jäi kylään, ja takaisin jouduimme suunnistamaan itse. Tietenkin ajoimme harhaan, koska dakarilainen kuljettajamme ei ole tottunut ajamaan pimeitä kärrypolkuja pitkin, eikä ollut painanut mieleensä ajoreittiä. Hirssivainioiden keskelle eksyminen olisi ollut suorastaan vaarallista – kaukana isoista taajamista liikkuu vähintään shakaaleja, ellei jopa hyeenoita. Jaksoin kuitenkin puristaa kaiken tahdonvoimani ja puhuin rauhallisesti järkeä hermostuneelle kuljettajallemme, komensin häntä tiukasti pysähtymään risteyksissä ja etsimään auton renkaanjälkiä, ja kääntymään takaisin, jos jälkiä ei näkynyt. Lopulta tömähdimme yllättäen punaiselle lateriittitielle, vaikkakin vähän eri kohdasta kuin olimme tarkoittaneet. Siinä vaiheessa kaikki kyydissä olleet mutisivat omia kiitosrukouksiaan, koska jälleen kerran selvisimme tiukasta ja pelottavasta tilanteesta jonkinlaisen johdatuksen avulla.
Ansiokas suunnitelmani oli ollut, että kun palaamme Joalista takaisin Dakarin suuntaan, hyppään Mbourissa bussiin ja jatkan matkaani Fatickiin. Se suunnitelma meni ketuilleen, koska olimme Mbourissa vasta puoli yhdeltä yöllä. Siihen aikaan ei kukaan järkevä ihminen lähde matkustamaan julkisilla kulkuvälineillä (joita kuitenkin saattaa kulkea) Fatickiin. Olin toki osannut ennustaa tämän jo aiemmin iltapäivällä, ja olin ehtinyt kysyä itselleni yöpaikan Suomen luterilaisen kirkon lähettiläinä olevien Pöykköjen luota. Sinne päästyäni sammuin lähestulkoon heti. Muutaman tunnin unen jälkeen jatkoin sitten Fatickiin viettämään ramadanin päätösjuhlaa eli Koritéa. Sitä sitten vietin rauhallisissa tunnelmissa, autoin valmisteluissa pilkkomalla sipulia (se oli suuri nähtävyys) sekä vierailin ystävien kotona tervehtimässä. Lopulta leivoin eräälle ystävälle 31-vuotissyntymäpäiväkakun. Ilme oli näkemisen arvoinen. Oli kuulemma hänen elämänsä ensimmäinen syntymäpäiväkakku.
Koritén jälkeen palasin hetkeksi Dakarin arkeen, ja kiire se vain jatkui. Samaan aikaan kun kirjoitin otsa hiessä aurinkopaneelinaisista kertovaa tarinaa, oli yritettävä kirjoittaa kolumneja Suomeen ja valmistella muiden artikkelien kirjoittamista. Kolumneja on kirjoitettava siksi, että saisin ansaittua rahaa, jolla voin jälleen jatkaa oleiluani täällä vapaaehtoistyötä. Alkoi tuntua jo aika naurettavalta, että pitää tulla Afrikkaan näin paljon raatamaan ja kiireellä työtä painamaan. Viikon päätteeksi olin niin väsynyt, ettei mitään rajaa. Ja vielä piti jaksaa, kun siskot olivat tulossa miehenpuolikkaineen kahden viikon visiitille! No, se onkin sitten ihan oma tarinansa, mutta siihen tuli onneksi päivän viivytys ja ehdin nukkua kunnon yöunet. Sitten suuntasimme porukalla Fatickiin viettämään vähemmän kiireistä, mutta silti työntäyteistä kaksiviikkoistamme. Kirjoitan siitä vaikka joskus toiste vähän lisää.
Nyt olen taas takaisin täällä Dakarissa. Elämä tuntuu osittain palanneen takaisin normaaleille raiteilleen, mutta osittain tuntuu todella tylsältä. Fatickissa ympärillä oli koko ajan juttukavereita, ja tekemistä riitti, kun pyöritin taloutta, keksin ohjelmaa ja opastin vieraita Senegalin saloihin. Raskaaksi se homma kävi sitten, kun toisella viikolla sairastuin ensin yhteen vatsatautiin ja sitten toiseen pahempaan, joka osoittautui (senegalilaisen lääkärin diagnoosin mukaan) lavantaudiksi. Siitä olen nyt edelleen toipumassa, ja pikku hiljaa alkaa tuntua että vatsa alkaa olla paremmalla tuulella. Töitäkin olen taas jaksanut hiukan ajatella, mikä lienee osittain ihan hyvä merkki. Nyt vain yritän välttää sitä kuukauden takaista stressitilaa, eli jos palkka- ja vapaaehtoistyön yhteensovittaminen alkaa tökkiä, jätän jomman kumman tekemättä. Saa sitten nähdä, kumpaan työhön valinta kulloinkin kohdistuu. Kaikkea ei täällä(kään) pysty yksi ihminen tekemään.
Dakarin vapaaehtoistaloon on ollut toisaalta mukavaa ja toisaalta raivostuttavaa palata. Mukavaa siksi, etten minä ole enää vastuussa talon toimivuudesta tai apulaisen kanssa keskustelemisesta. Kauppaputiikit ja hedelmäkojut ovat myös lähempänä, ja täältä saa myös jugurttia helpommin kuin Fatickista. Omaa rauhaa täällä on enemmän, koska naapurit ja tuttavat eivät poikkeile taloon tervehtimään ja juttelemaan päivän kuulumisia. Raivostuttavaa palaaminen on siksi, että täällä asuinkumppaneina on neljä puolituttua amerikkalaisnaista, ei enää neljä tuttua suomalaista. Heidän kanssaan yhteistyö ei toimi niin kuin Fatickissa, jossa siisteydestä ja tasapuolisuudesta pidettiin kiinni yhteisellä päätöksellä. Täällä yksi jättää vessan aina törkyiseksi, toinen kääntää yhteisen tuulettimen asennon aina niin, että minä en saa siitä puhallustakaan. Kolmas on aamuisin niin kiukkuinen, ettei sille uskalla puhua mitään. Neljättä en ole vielä kauheasti tavannut, hän muutti taloon vasta eilen.
Mutta se mikä tässä eniten mietityttää, on tämä hirveätä vauhtia kiitävä aika. Olen ollut Senegalissa 14 viikkoa, edessä on vielä kymmenen. Yli puolivälin on tultu niin että hujahti. Ajan kulumista ei ehkä huomaa siksi, että täällä on sään puolesta ikuinen heinäkuu. Ei ole sellaista vuodenaikarytmiä, johon on tottunut Suomessa. Täällä sadekausi on toki lopuillaan, mutta lämpöä ja kosteutta silti riittää. Tämä säätila jatkuu vielä kuukauden verran, sitten marraskuussa viilenee, ja sitten onkin jo joulukuu. Alan olla huolissani siitä, että paluulipun päivämäärä häämöttää. Toisaalta siskojen lähtö Suomeen tuntui haikealta, siellä kun eletään ensimmäisten pakkasten ja kirpeiden päivien aikaa, mutta toisaalta en hiukkaakaan kaipaa takaisin vanhaan elämään. Varsinkin Suomessa odottavien työasioiden ajatteleminen etoo jo valmiiksi. Tähän dilemmaan täytynee löytää joku ratkaisu tässä jäljellä olevien kymmenen viikon aikana. Ehdotuksia otetaan vastaan.
Ensinnäkin ramadanin viimeinen viikko syyskuun puolivälissä oli äärimmäisen kiireinen Tostanin työmaalla. Yhden viikon aikana tein enemmän töitä kuin ehkä kahteen kuukauteen yhteensä. Kävin Thièsissä pitämässä uusille vapaaehtoisille valokuvauskoulutusta, otin vastaan puoli vuotta Intiassa aurinkopaneeli-insinööriksi opiskelemassa olleet senegalilaisnaiset, pidin tiedotustilaisuutta Senegalin valtion perheministerin ja aurinkopaneelinaisten kanssa, sekä kirjoitin tekstejä, käsittelin valokuvia ja latasin niitä internetiin.
Kiireisen viikon päätteeksi matkustin perjantai-iltana kollegoiden sekä yhden aurinkopaneeli-insinööriksi opiskelleen naisen kanssa tämän kotikylään ja dokumentoin sitä, miten hänet otettiin vastaan – nainenhan oli ollut puoli vuotta Intiassa, vaikkei sitä ennen ollut käynyt lähikaupunki Joalia kauempana. Työviikko oli ollut pitkä ja raskas, vaikken paastonnutkaan, ja perjantai-iltana olinkin jo huomattavan hiljainen. Yritin vain keskittyä kirjoittamaan naisen tarinaa mielessäni ja hankkimaan tarinaan sopivaa kuvamateriaalia. Soudianen kylä oli keskellä hirssipeltoja, kaukana Joalin kaupungin takana, eikä missään ollut sähköjä saati tienviittoja siitä, mihin päin kannattaa kääntyä. Mennessä meillä oli ollut opas, mutta hän jäi kylään, ja takaisin jouduimme suunnistamaan itse. Tietenkin ajoimme harhaan, koska dakarilainen kuljettajamme ei ole tottunut ajamaan pimeitä kärrypolkuja pitkin, eikä ollut painanut mieleensä ajoreittiä. Hirssivainioiden keskelle eksyminen olisi ollut suorastaan vaarallista – kaukana isoista taajamista liikkuu vähintään shakaaleja, ellei jopa hyeenoita. Jaksoin kuitenkin puristaa kaiken tahdonvoimani ja puhuin rauhallisesti järkeä hermostuneelle kuljettajallemme, komensin häntä tiukasti pysähtymään risteyksissä ja etsimään auton renkaanjälkiä, ja kääntymään takaisin, jos jälkiä ei näkynyt. Lopulta tömähdimme yllättäen punaiselle lateriittitielle, vaikkakin vähän eri kohdasta kuin olimme tarkoittaneet. Siinä vaiheessa kaikki kyydissä olleet mutisivat omia kiitosrukouksiaan, koska jälleen kerran selvisimme tiukasta ja pelottavasta tilanteesta jonkinlaisen johdatuksen avulla.
Ansiokas suunnitelmani oli ollut, että kun palaamme Joalista takaisin Dakarin suuntaan, hyppään Mbourissa bussiin ja jatkan matkaani Fatickiin. Se suunnitelma meni ketuilleen, koska olimme Mbourissa vasta puoli yhdeltä yöllä. Siihen aikaan ei kukaan järkevä ihminen lähde matkustamaan julkisilla kulkuvälineillä (joita kuitenkin saattaa kulkea) Fatickiin. Olin toki osannut ennustaa tämän jo aiemmin iltapäivällä, ja olin ehtinyt kysyä itselleni yöpaikan Suomen luterilaisen kirkon lähettiläinä olevien Pöykköjen luota. Sinne päästyäni sammuin lähestulkoon heti. Muutaman tunnin unen jälkeen jatkoin sitten Fatickiin viettämään ramadanin päätösjuhlaa eli Koritéa. Sitä sitten vietin rauhallisissa tunnelmissa, autoin valmisteluissa pilkkomalla sipulia (se oli suuri nähtävyys) sekä vierailin ystävien kotona tervehtimässä. Lopulta leivoin eräälle ystävälle 31-vuotissyntymäpäiväkakun. Ilme oli näkemisen arvoinen. Oli kuulemma hänen elämänsä ensimmäinen syntymäpäiväkakku.
Koritén jälkeen palasin hetkeksi Dakarin arkeen, ja kiire se vain jatkui. Samaan aikaan kun kirjoitin otsa hiessä aurinkopaneelinaisista kertovaa tarinaa, oli yritettävä kirjoittaa kolumneja Suomeen ja valmistella muiden artikkelien kirjoittamista. Kolumneja on kirjoitettava siksi, että saisin ansaittua rahaa, jolla voin jälleen jatkaa oleiluani täällä vapaaehtoistyötä. Alkoi tuntua jo aika naurettavalta, että pitää tulla Afrikkaan näin paljon raatamaan ja kiireellä työtä painamaan. Viikon päätteeksi olin niin väsynyt, ettei mitään rajaa. Ja vielä piti jaksaa, kun siskot olivat tulossa miehenpuolikkaineen kahden viikon visiitille! No, se onkin sitten ihan oma tarinansa, mutta siihen tuli onneksi päivän viivytys ja ehdin nukkua kunnon yöunet. Sitten suuntasimme porukalla Fatickiin viettämään vähemmän kiireistä, mutta silti työntäyteistä kaksiviikkoistamme. Kirjoitan siitä vaikka joskus toiste vähän lisää.
Nyt olen taas takaisin täällä Dakarissa. Elämä tuntuu osittain palanneen takaisin normaaleille raiteilleen, mutta osittain tuntuu todella tylsältä. Fatickissa ympärillä oli koko ajan juttukavereita, ja tekemistä riitti, kun pyöritin taloutta, keksin ohjelmaa ja opastin vieraita Senegalin saloihin. Raskaaksi se homma kävi sitten, kun toisella viikolla sairastuin ensin yhteen vatsatautiin ja sitten toiseen pahempaan, joka osoittautui (senegalilaisen lääkärin diagnoosin mukaan) lavantaudiksi. Siitä olen nyt edelleen toipumassa, ja pikku hiljaa alkaa tuntua että vatsa alkaa olla paremmalla tuulella. Töitäkin olen taas jaksanut hiukan ajatella, mikä lienee osittain ihan hyvä merkki. Nyt vain yritän välttää sitä kuukauden takaista stressitilaa, eli jos palkka- ja vapaaehtoistyön yhteensovittaminen alkaa tökkiä, jätän jomman kumman tekemättä. Saa sitten nähdä, kumpaan työhön valinta kulloinkin kohdistuu. Kaikkea ei täällä(kään) pysty yksi ihminen tekemään.
Dakarin vapaaehtoistaloon on ollut toisaalta mukavaa ja toisaalta raivostuttavaa palata. Mukavaa siksi, etten minä ole enää vastuussa talon toimivuudesta tai apulaisen kanssa keskustelemisesta. Kauppaputiikit ja hedelmäkojut ovat myös lähempänä, ja täältä saa myös jugurttia helpommin kuin Fatickista. Omaa rauhaa täällä on enemmän, koska naapurit ja tuttavat eivät poikkeile taloon tervehtimään ja juttelemaan päivän kuulumisia. Raivostuttavaa palaaminen on siksi, että täällä asuinkumppaneina on neljä puolituttua amerikkalaisnaista, ei enää neljä tuttua suomalaista. Heidän kanssaan yhteistyö ei toimi niin kuin Fatickissa, jossa siisteydestä ja tasapuolisuudesta pidettiin kiinni yhteisellä päätöksellä. Täällä yksi jättää vessan aina törkyiseksi, toinen kääntää yhteisen tuulettimen asennon aina niin, että minä en saa siitä puhallustakaan. Kolmas on aamuisin niin kiukkuinen, ettei sille uskalla puhua mitään. Neljättä en ole vielä kauheasti tavannut, hän muutti taloon vasta eilen.
Mutta se mikä tässä eniten mietityttää, on tämä hirveätä vauhtia kiitävä aika. Olen ollut Senegalissa 14 viikkoa, edessä on vielä kymmenen. Yli puolivälin on tultu niin että hujahti. Ajan kulumista ei ehkä huomaa siksi, että täällä on sään puolesta ikuinen heinäkuu. Ei ole sellaista vuodenaikarytmiä, johon on tottunut Suomessa. Täällä sadekausi on toki lopuillaan, mutta lämpöä ja kosteutta silti riittää. Tämä säätila jatkuu vielä kuukauden verran, sitten marraskuussa viilenee, ja sitten onkin jo joulukuu. Alan olla huolissani siitä, että paluulipun päivämäärä häämöttää. Toisaalta siskojen lähtö Suomeen tuntui haikealta, siellä kun eletään ensimmäisten pakkasten ja kirpeiden päivien aikaa, mutta toisaalta en hiukkaakaan kaipaa takaisin vanhaan elämään. Varsinkin Suomessa odottavien työasioiden ajatteleminen etoo jo valmiiksi. Tähän dilemmaan täytynee löytää joku ratkaisu tässä jäljellä olevien kymmenen viikon aikana. Ehdotuksia otetaan vastaan.
Hiekkamöykystä höyheneksi
Muslimien paastokuukausi ramadan päättyi viikko sitten Aïd El Fitr–juhlaan, jota Senegalissa kutsutaan Korité–juhlaksi. Muutos edelliseen päivään oli valtava: viulunkieleksi jännittynyt ihminen, joka rankan paastokuukauden lopussa onnistui juuri ja juuri selviytymään työpäivästään polttamatta päreitään kollegoihin, lötkötti seuraavana päivänä hiekalle levitetyllä matolla ja vitsaili rentoutuneesti. Kaikki hymyilivät ja olivat ystävällisiä toisilleen.
Ramadanin ajankohta määräytyy kuun mukaan, joten sen alkamisen ja päättymisen vahvistamisesta vastaa Senegalin kansallinen kuunsirpin havaintokomitea. Komitea ottaa vastaan luotettavien uskovien muslimien havaintoja kuunsirpin näkymisestä eri puolilta Senegalia. Kun komitea on saanut tarpeeksi luotettavia havaintoja, se julistaa päätöksensä radion välityksellä. Sana kiirii nopeasti ympäri maan, ja ilmeet vapautuvat. Koettelemus on ohi, nyt on lupa palata normaaliin arkeen.
Senegalin kristitylle uskonvähemmistölle ramadanin päättyminen merkitsi yhtä lailla lupaa palata arkeen. Kun muslimienemmistö ei enää paastoa päivänvalon aikaan, lämmin lounas on huomattavasti helpompi löytää. Voi käydä juomassa pystykaffet katukojulla ilman, että tuntee itsensä petturiksi. Ramadanin aikana on nimittäin oltava hienotunteinen pelkän solidaarisuuden nimissä. Sadekauden helteessä paastoavan ihmisen edessä ei olisi kohteliasta kaataa kurkkuunsa puolta litraa kylmää limonadia.
Ramadanin jälkeen aloitetaan uusi elämä puhtaalta pöydältä. Korité–juhla onkin hyvä mahdollisuus pyytää ja antaa anteeksi menneen vuoden pahoja tekoja ja ilkeitä sanoja. Sukulaisten, ystävien ja tuttavien kohtaamiset pihoilla ja kaduilla alkavat anteeksi pyytämisellä ja anteeksi antamisella. Sen jälkeen ei vanhoja enää kaivella.
Eräs tuttavani kuvaili ramadanin päättymistä sekä siihen liittyvää anteeksi pyytämistä ja saamista siten, että yhdessä päivässä hän muuttuu hiekkamöykystä höyheneksi. Sellaista kevennystä voisi joskus tarvita itsekin.
Julkaistu 27.9.2009 Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä.
Ramadanin ajankohta määräytyy kuun mukaan, joten sen alkamisen ja päättymisen vahvistamisesta vastaa Senegalin kansallinen kuunsirpin havaintokomitea. Komitea ottaa vastaan luotettavien uskovien muslimien havaintoja kuunsirpin näkymisestä eri puolilta Senegalia. Kun komitea on saanut tarpeeksi luotettavia havaintoja, se julistaa päätöksensä radion välityksellä. Sana kiirii nopeasti ympäri maan, ja ilmeet vapautuvat. Koettelemus on ohi, nyt on lupa palata normaaliin arkeen.
Senegalin kristitylle uskonvähemmistölle ramadanin päättyminen merkitsi yhtä lailla lupaa palata arkeen. Kun muslimienemmistö ei enää paastoa päivänvalon aikaan, lämmin lounas on huomattavasti helpompi löytää. Voi käydä juomassa pystykaffet katukojulla ilman, että tuntee itsensä petturiksi. Ramadanin aikana on nimittäin oltava hienotunteinen pelkän solidaarisuuden nimissä. Sadekauden helteessä paastoavan ihmisen edessä ei olisi kohteliasta kaataa kurkkuunsa puolta litraa kylmää limonadia.
Ramadanin jälkeen aloitetaan uusi elämä puhtaalta pöydältä. Korité–juhla onkin hyvä mahdollisuus pyytää ja antaa anteeksi menneen vuoden pahoja tekoja ja ilkeitä sanoja. Sukulaisten, ystävien ja tuttavien kohtaamiset pihoilla ja kaduilla alkavat anteeksi pyytämisellä ja anteeksi antamisella. Sen jälkeen ei vanhoja enää kaivella.
Eräs tuttavani kuvaili ramadanin päättymistä sekä siihen liittyvää anteeksi pyytämistä ja saamista siten, että yhdessä päivässä hän muuttuu hiekkamöykystä höyheneksi. Sellaista kevennystä voisi joskus tarvita itsekin.
Julkaistu 27.9.2009 Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
