Viikossa pääsee ihminen pitkälle, jos haluaa. Maanantaina lähdin Koldasta työkavereiden kyydillä kohti Fatickia, jossa lepäilin kolme päivää ja tapasin taas tuttuja pitkästä aikaa. Tuliaisiksi toin palmuöljyä, jota tuotetaan eteläisessä Senegalissa. Kaikki olivat tikahtua innosta, kun saivat laadukasta palmuöljyä ja hihkuivat: "Tästä tehdään supukanjaa! Huomenna syödään supukanjaa!" Tiesin että lahjani olisi toivottu, mutta en suoraan sanoen käsittänyt, että ihmiset alkaisivat loistaa saatuaan litran pullon tuota oranssia öljyä. Mutta niin se vain oli: Koldassa tuotettu palmuöljy on puhdasta, aitoa tavaraa, jota on vaikea saada varsinkaan niin halvalla kuin Koldassa. Ja lopulta minäkin pääsin nauttimaan supukanjasta - se on kastiketta, jossa on paljon palmuöljyä, kuivakalaa ja yrttejä. Hyvää, täytyy myöntää. Kannatti todellakin raahata se viiden litran astia monta sataa kilometriä, kun sai ihmiset niin hyvälle tuulelle. Matkakumppanini sen sijaan raahasivat öljyä 15 litraa, mangoja, made-hedelmiä, hiiliä, sokeria ja ties mitä kaikkea pikku kauppatavaraa, sillä Casamancessa ne kaikki ovat pohjoista Senegalia edullisempia. Niiden myynnistä saa hyvän voiton.
Fatickissa satoi kunnolla. Se oli todella hyvä - ihmiset olivat rentoutuneen oloisia jokaisen sateen jälkeen. Viime vuonna sateet jäivät hiukan heikoiksi, ja sadot sen myötä. Nyt näyttäisi paremmalta. Toivotaan, että sateet jatkuvat yhtä hyvinä kuin tähänkin asti.
Tänään tulin tänne Atlantin rannalle Mboroon suomalais-senegalilaiselle partioleirille tekemään lehtijuttua. On tosi outoa puhua suomea yhtäkkiä näin monen kymmenen ihmisen kanssa. Hiukan hankalaa on myös se, että kaikilla on eri asteinen kulttuurishokki, jonka oireet olen itsekin käynyt läpi rankimman kautta. Yritän selvittää asioita sen minkä pystyn, mutta aina en jaksa. Yritän kuitenkin pääosin keskittyä jutun materiaalien keräämiseen ja sen ideointiin - ja taistelen kummallista ruttoihottumaa vastaan. Trooppinen ilmasto ei ole helpoin mahdollinen, jos onnistuu keräämään itselleen kaikenlaisia pieniä naarmuja ja harmeja, mutta siitä kerron lisää joskus myöhemmin. Nyt iltasuihkuun, sitten iltapalalle, ja nukkumaan. Tosin en vielä tiedä, mihin menen nukkumaan, mutta eiköhän täältä jostain joku patja löydy.
perjantai 31. heinäkuuta 2009
perjantai 24. heinäkuuta 2009
Päivien viemää, vol. 3
Ja muuttuivat ne suunnitelmat vielä toisenkin kerran. Haastatteluni sain tehtyä toisen tulkin kanssa, mutta en jäänytkään seuraamaan radiolähetystä Kountimaan, koska illalla en olisi enää saanut kyytiä takaisin Koldaan. Sen sijaan menenkin RTS Koldan radion toimitukseen seuraamaan lähetystä sieltä käsin - mikä on minun kannaltani vielä mielenkiintoisempaa.
Ja niistä hautajaisista: tulkkini vanha äiti oli lähes 90-vuotias ja kuollut sairauden murtamana. Hänet oli haudattu heti aamulla yhdeksältä, minkä jälkeen miehet rukoilivat ja naiset rupesivat keittämään riisiä ja lihaa. Ruokaa kului päivän aikana paljon, koska kaikille kävijöille tarjotaan ruokaa. Ensimmäisen päivän aikana vieraita oli varmasti sata. Heitä tiputtelee vielä myöhemminkin sitä mukaa, kun uutinen tavoittaa kauempana asuvat sukulaiset. Tapana myös on, että kaikki antavat jonkin pienen rahan, jolla näin osallistuvat hautajaisvieraiden ruokkimiseen. Tällöin perhe ei joudu vararikkoon yhden perheenjäsenen kuoleman takia.
Ja itse asiassa surua ei näissä hautajaisissa näkynyt. Itse asiassa niin isäntäväki kuin vieraat käyttivät päivän muiden asioiden toimittamiseen ja kuumista puheenaiheista keskustelemiseen - siihen oli hyvä mahdollisuus, kun melkein koko suku ja naapurusto oli läsnä.
Ja niistä hautajaisista: tulkkini vanha äiti oli lähes 90-vuotias ja kuollut sairauden murtamana. Hänet oli haudattu heti aamulla yhdeksältä, minkä jälkeen miehet rukoilivat ja naiset rupesivat keittämään riisiä ja lihaa. Ruokaa kului päivän aikana paljon, koska kaikille kävijöille tarjotaan ruokaa. Ensimmäisen päivän aikana vieraita oli varmasti sata. Heitä tiputtelee vielä myöhemminkin sitä mukaa, kun uutinen tavoittaa kauempana asuvat sukulaiset. Tapana myös on, että kaikki antavat jonkin pienen rahan, jolla näin osallistuvat hautajaisvieraiden ruokkimiseen. Tällöin perhe ei joudu vararikkoon yhden perheenjäsenen kuoleman takia.
Ja itse asiassa surua ei näissä hautajaisissa näkynyt. Itse asiassa niin isäntäväki kuin vieraat käyttivät päivän muiden asioiden toimittamiseen ja kuumista puheenaiheista keskustelemiseen - siihen oli hyvä mahdollisuus, kun melkein koko suku ja naapurusto oli läsnä.
Päivien viemää, vol. 2
Taas tuli todistetuksi, miten elämä tekee suunnitelmia meidän puolestamme, ja niihin pitää vain sopeutua. Salikegnen kylävierailulla tulkkina toimineen Boubacarin äiti on kuollut myöhään eilen illalla, ja nyt lähdemme koko toimiston väki tervehtimään perhettä ja auttamaan hautajaisjärjestelyissä. Hautajaiset pidetään ilmeisesti heti tänään.
Illan suunnitelma RTS Koldan radiolähetyksestä varmastikin pitää, mutta minun haastatteluni saattaa peruuntua, tai ainakin sitä tekemään pitää löytää toinen tulkki, koska nykyinen tulkki menetti juuri äitinsä. Minun pitää myös tältä seisomalta päättää, miten haluan osallistua hautajaiskuluihin - pitää siis rikkoa rahaa sitä varten. Kuten aiemmin sanoin, ihmiset täällä sopeutuvat elämän rytmiin, muuttavat suunnitelmiaan sen mukaan, mitä elämässä tapahtuu.
Illan suunnitelma RTS Koldan radiolähetyksestä varmastikin pitää, mutta minun haastatteluni saattaa peruuntua, tai ainakin sitä tekemään pitää löytää toinen tulkki, koska nykyinen tulkki menetti juuri äitinsä. Minun pitää myös tältä seisomalta päättää, miten haluan osallistua hautajaiskuluihin - pitää siis rikkoa rahaa sitä varten. Kuten aiemmin sanoin, ihmiset täällä sopeutuvat elämän rytmiin, muuttavat suunnitelmiaan sen mukaan, mitä elämässä tapahtuu.
Päivien viemää
Olen ollut nyt viikon päivät täällä Koldassa. Elämä on asettunut omille raiteilleen, vaikka koti täällä onkin vain väliaikainen ”chambre de passage”, matkustajien huone. Työtä on joinakin päivinä liikaa, toisina ei lainkaan. Esimerkiksi maanantaista keskiviikkoon tein töitä ympäri kellon (välillä tuntui että jopa unissani), eilen en tehnyt käytännössä muuta kuin kirjoitin kaksi kirjettä puhtaaksi.
Tänään tiedossa on notkumista noin puolille päivin, mutta sitten alkaakin melkoinen puristus. Illalla Senegalin Yleisradio eli Radio-Télévision Sénégailaise järjestää taas radiolähetyksen yhdestä kylästä, joka osallistuu tulevan sunnuntain deklaraatioon (eli siis tyttöjen ympärileikkauksista ja pakkoavioliitoista luopumisen julistukseen). Tällä kertaa en kirjoita illasta raporttia niin kuin tein viime viikolla, mutta todennäköisesti haastattelen erästä mielenkiintoista nuorta naista, joka toimii kylänsä ”opettajana”. Se pitää yrittää kirjoittaa valmiiksi ennen lauantai kello 11:tä, jolloin lähdemme Kountiman viereiseen Salikegnen kylään pitämään lehdistötilaisuutta sunnuntain juhlasta. Siellä olemme yön yli, raportoin kaiketi myös illan kulttuurijuhlasta ja kaikesta mitä lauantain ja sunnuntain välillä tapahtuu. Ja sitten sunnuntaina onkin vuorossa varsinainen suurjuhla, johon odotetaan 250 kutsuvierasta ja lukematonta määrää muita ihmisiä 50 lähikylästä. Sieltäkin raportoin niin nopeasti kuin pystyn, sillä ensimmäinen raportti pitää olla Washingtonissa 24 tunnin kuluessa deklaraatiosta. Incha’allah, sanovat senegalilaiset tässä vaiheessa. Teen parhaani, mutta lopulta kaikki riippuu Jumalasta. Ja ehkä vähän myös sähköstä.
Tässä aikani kuluksi voisin kertoa vähän siitä, miten päivä noin yleensä ottaen rytmittyy täällä Senegalissa. Tämä on siis vain minun rytmini, senegalilaisten rytmit ovat useimmiten ihan erilaiset.
Aurinko nousee noin 6.45. Herään automaattisesti viimeistään puoli kahdeksalta, kun aurinko alkaa lämmittää huonettani epämukavaksi. Joskus kun olen mennyt aikaisin nukkumaan, saatan herätä jo puoli seitsemältä, kun on vielä melkein pimeää. Kaupunki on silloin vielä hiljainen, koska ihmiset lähtevät liikkeelle vasta valon tultua. Sitä paitsi Senegalissa puhtaus on tärkeää – kukaan ei lähde kotoaan ilman aamusuihkua. Vesi on aamulla ihanan vilpoisaa, koska yön aikana putkistot ovat ehtineet jäähtyä.
Seitsemältä alkavat ensimmäiset putiikit sitten aukoa oviaan. Leipomoiden autot tuovat patonkeja, ne pakataan usein vanhoihin 50 kilon riisisäkkeihin odottamaan asiakkaita. Itse käyn hakemassa patongin puolikkaani naapurikaupasta, johon on matkaa ulko-ovelta noin 25 metriä. Puolikas patonki maksaa täällä 100 frangia, koska leipä on isompi kuin Dakarissa. Patongin väliin levitän yhden siivun Vache qui rit’ä (sulatejuustoa) ja suklaalevitettä nimeltä Chocopain. Se on kuin Nutellaa, mutta on paikallinen tuote. Patongin seuraksi lämmitän kaasukeittimellä kuumaa vettä, johon aamun väsymyksestä riippuen sekoitan joko pussiteetä (sitä kutsutaan nimellä thé lipton, vaikkei se Liptonia olisikaan) tai sitten Nescaféta. Se on sen verran pahaa (samaa Nescaféta kuin Suomessakin), että olen ottanut tavakseni juoda sen senegalilaisittain: paljon sokeria ja paljon maitojauhetta. Mutta sillä herää ihan hyvin.
Aamupalan jälkeen viritän työhuoneeseen tietokoneen, tuulettimen ja työtuolin. Työtuoli rakentuu kahdesta muovisesta puutarhatuolista ja tyynystä. Massiivinen kokouspöytä on nimittäin sen verran korkea, että pituutta pitää saada lisää keinotekoisesti. Tietokoneen lukitsen kiinni pöydänjalkaan vaijerilla. En tiedä, onko se hätävarjelun liioittelua, mutta ainakin se hidastaa mahdollisen varkaan työtä. Tuuletin pitää asetella tarkasti tiettyyn asentoon, jotta se puhaltaa tietokoneeseen, mutta ei minun niskaani (lihakset jumittuvat helposti). Ja jatkojohto, se on kiinalainen, eikä todellakaan kovin toimiva laite. Jos sitä heilauttaa, tuuletin lakkaa toimimasta. Mutta kaikkiin näihin olen kehitellyt toimivat ratkaisut.
Kun viritelmäni toimivat, lähden alakertaan tervehtimään kollegoitani. Kaikkia tervehditään kättelemällä ja kuulumiset vaihdetaan yöunista ja aamun kulusta. Kaikkeen vastataan aina ”jam tan”, rauhaa vain. Se tarkoittaa käytännössä samaa kuin sereerinkielinen ”jam soom kañ, jam rek kañ”, wolofinkielinen ”jam rek” tai ranskankielinen ”ҫa va”. Tarkoitus on siis kertoa, että hyvin menee, vaikka olisi kuinka paljon huolia niskassa. Tervehdyksillä kun on tarkoitus osoitettaa huomiota muille, ei vetää huomiota itseen kertomalla, miten huonosti tuli nukuttua. Tämä on ollut itsellenikin hiukan vaikeaa muistaa, Suomessa kun on tottunut kertomaan rehellisesti, jos vähän harmittaa. Senegalilaiset katsovat hiukan kummissaan, jos kerrot että nukuit huonosti. Se kun ei kuulu aamutervehdyksiin.
No, sitten kun kuulumiset on vaihdettu ja päivän toimintasuunnitelma on tehty, lähden takaisin tietokoneelle lukemaan sähköposteja ja toteuttamaan sitä mitä olin suunnitellut tekeväni. Noin kahden aikaan on lounastauko, joka täällä Koldassa on onneksi aika paljon rennompi kuin Dakarin toimistossa. Syömään mennään joko ravintolaan tai sitten haetaan ravintolasta isot boolit ruokaa koko porukalle. Yksi ravintola-annos maafea (riisiä, lihaa ja maapähkinäkastiketta), yassaa (riisiä, lihaa ja sipulikastiketta) tai thieboua (riisiä, kalaa ja kasviksia) maksaa noin 500 CFA eli vajaan euron, joten kovin suuria ruokalaskuja täällä ei saa aikaan.
Ruuan jälkeen pidetään tunnin, puolentoista mittainen siesta, jonka aikana joko juodaan atayaa (vahvaa, sokeroitua kiinalaista teetä) tai syödään mangoja. Tai otetaan päiväunet, niin kuin tein eilen, kun ei ollut muuta tekemistä. Dakarissa se ei kyllä olisi onnistunut…mutta täällä elämisen rytmi on muutenkin rauhallisempi kuin pääkaupungissa. Tai ehkä rauhallinen ei ole oikea sana kuvaamaan rytmiä, koska kiire täälläkin on – ehkä kyse on ennemmin siitä, että täällä elämällä on oma rytminsä, jota ihmiset noudattavat. Dakarissa ihmiset sen sijaan yrittävät saada elämän noudattamaan omaa rytmiään, ja siitä tulee vaikeuksia.
Illan suussa, kun aurinko ei enää paista niin korkealta kuin päivällä, ihmiset sitten usein lähtevät urheilemaan (siis lähinnä miehet), asioille torille (lähinnä naiset) ja laittamaan ruokaa (vain naiset). Iltaa kohti mennessä kosteus tiivistyy, mutta ilma on vielä lämmin, joten olo on vielä hikinen.
Iltaa kohti myös rukouskutsut tiivistyvät: aamulla rukouskutsu kuuluu seitsemältä, iltapäivällä kahdelta, mutta illalla viideltä, kahdeksalta ja yhdeksältä. Kun kaupungilla kävelee illalla, aina joku rukoilee jossain päin. Harva pystyy noudattamaan rukouskutsua minuutilleen, eikä imaamikaan yleensä ole minuutin tarkka kutsuissaan, mutta tärkeintä onkin rukoilla siinä vaiheessa, kun päivä etenee: yön ja aamun välillä, keskipäivän kääntyessä iltapäivään, iltapäivän vaihtuessa illaksi, illan muuttuessa yöksi. Iltasuihkuja otetaan vuorotellen siten, että kaikki ovat käyneet pesulla ennen iltaruokaa, joka on yleensä 8-9 aikoihin illalla. Useimmiten se on couscousta maidon tai muun kastikkeen kanssa, tai sitten jollain kastikkeella täytettyä patonkia.
Täällä Koldassa olen hakenut iltaruuakseni ravintolasta fatayan (lihapiirakan), välillä olen kävellyt kaupungintalon vieressä myyntipistettä pitävien naisten luo ja ostanut kalebassin puolikkaasta pari kauhallista hirssi-maissicouscousta. Sen seuraksi olen hakenut epiceriestä vaniljajugurttia. Joskus syön vain suklaalevitteellä täytetyn patonginpalan ja teetä. Yleensä ottaen olen syönyt aika kevyesti illalla, koska päivällä tulee syötyä kunnon annos riisiä ja illalla on vielä niin kuuma, ettei tee kauheasti mieli mitään raskasta. Jos tässä olisi vieressä kunnon buvette-kioski, niin kuin Awan buvette Fatickissa, hakisin fatayoita ja bengette-pikkumunkkeja illaksi. Mutta kun sellaista ei ole, joudun vain haaveilemaan Awan kioskin tarjonnasta ja toivomaan, että lähiaikoina pääsen nauttimaan niistä.
Tänään, kun menemme tekemään radiolähetystä Kountiman kylästä, veikkaan että syömme illalliseksi riisiä ja lihaa tai sipulikastiketta. Viime perjantain lähetyksen jälkeen söimme riisiä ja keitettyä lihaa, joka oli muuten ihan hyvää, mutta kovin sitkeää. En saanut jänteitä pureskeltua ja jouduin ottamaan niitä pois suustani, mikä oli tietenkin äärimmäisen epäkohteliasta. Siitä jäi ikävä tunne, koska naiset todennäköisesti tulkitsivat, etten pitänyt ruuasta. Täällä on kovin vaikea yrittää selittää, että toubab kyllä pitää ruuasta, vaikkei saisikaan kaikkea syötyä. Nyt yritän selvitä ruokailusta siten, ettei kukaan ainakaan huomaa, jos joku ruuan osanen ei mene alas. Useimmiten siinä ei kuitenkaan ole mitään vaikeuksia, koska ruoka täällä on hyvää, puhdasta ja taidolla maustettua. Olen myös ollut ihmeissäni siitä, ettei täällä käytetä kovinkaan paljon pimaa eli chiliä. Ruuat ovat jopa minun makuuni mietoja, ja joskus niihin jopa kaipaisi vähän potkua. Fatickissa taas pimaa käytetään paljon enemmän, jopa niin paljon, ettei vatsani tahdo sitä kestää. Näin ne paikalliset makutottumukset vaihtelevat!
En tiedä, onko etnisillä ryhmillä ja niiden historioilla vaikutusta asiaan; täällä Koldassa ihmiset ovat pääosin peulh-ryhmää eli puhuvat pulaaria, joka on serkuskieli Fatickin sereerille. Myös diolia ja mandingoja asuu täällä paljon, sereereitä ei juurikaan. Mutta serkusten välinen kiusoittelu pitää kutinsa, ja minut on otettu vastaan valkoisena sereerinä; aina kun mahdollista, peulh-työkaverini kiusoittelevat minua milloin milläkin sereerivitsillä. Se on ihan hyväntahtoista ja niin kuuluukin olla – minun ei auta muu kuin naureskella ja yrittää kiusoitella takaisin.
Tänään tiedossa on notkumista noin puolille päivin, mutta sitten alkaakin melkoinen puristus. Illalla Senegalin Yleisradio eli Radio-Télévision Sénégailaise järjestää taas radiolähetyksen yhdestä kylästä, joka osallistuu tulevan sunnuntain deklaraatioon (eli siis tyttöjen ympärileikkauksista ja pakkoavioliitoista luopumisen julistukseen). Tällä kertaa en kirjoita illasta raporttia niin kuin tein viime viikolla, mutta todennäköisesti haastattelen erästä mielenkiintoista nuorta naista, joka toimii kylänsä ”opettajana”. Se pitää yrittää kirjoittaa valmiiksi ennen lauantai kello 11:tä, jolloin lähdemme Kountiman viereiseen Salikegnen kylään pitämään lehdistötilaisuutta sunnuntain juhlasta. Siellä olemme yön yli, raportoin kaiketi myös illan kulttuurijuhlasta ja kaikesta mitä lauantain ja sunnuntain välillä tapahtuu. Ja sitten sunnuntaina onkin vuorossa varsinainen suurjuhla, johon odotetaan 250 kutsuvierasta ja lukematonta määrää muita ihmisiä 50 lähikylästä. Sieltäkin raportoin niin nopeasti kuin pystyn, sillä ensimmäinen raportti pitää olla Washingtonissa 24 tunnin kuluessa deklaraatiosta. Incha’allah, sanovat senegalilaiset tässä vaiheessa. Teen parhaani, mutta lopulta kaikki riippuu Jumalasta. Ja ehkä vähän myös sähköstä.
Tässä aikani kuluksi voisin kertoa vähän siitä, miten päivä noin yleensä ottaen rytmittyy täällä Senegalissa. Tämä on siis vain minun rytmini, senegalilaisten rytmit ovat useimmiten ihan erilaiset.
Aurinko nousee noin 6.45. Herään automaattisesti viimeistään puoli kahdeksalta, kun aurinko alkaa lämmittää huonettani epämukavaksi. Joskus kun olen mennyt aikaisin nukkumaan, saatan herätä jo puoli seitsemältä, kun on vielä melkein pimeää. Kaupunki on silloin vielä hiljainen, koska ihmiset lähtevät liikkeelle vasta valon tultua. Sitä paitsi Senegalissa puhtaus on tärkeää – kukaan ei lähde kotoaan ilman aamusuihkua. Vesi on aamulla ihanan vilpoisaa, koska yön aikana putkistot ovat ehtineet jäähtyä.
Seitsemältä alkavat ensimmäiset putiikit sitten aukoa oviaan. Leipomoiden autot tuovat patonkeja, ne pakataan usein vanhoihin 50 kilon riisisäkkeihin odottamaan asiakkaita. Itse käyn hakemassa patongin puolikkaani naapurikaupasta, johon on matkaa ulko-ovelta noin 25 metriä. Puolikas patonki maksaa täällä 100 frangia, koska leipä on isompi kuin Dakarissa. Patongin väliin levitän yhden siivun Vache qui rit’ä (sulatejuustoa) ja suklaalevitettä nimeltä Chocopain. Se on kuin Nutellaa, mutta on paikallinen tuote. Patongin seuraksi lämmitän kaasukeittimellä kuumaa vettä, johon aamun väsymyksestä riippuen sekoitan joko pussiteetä (sitä kutsutaan nimellä thé lipton, vaikkei se Liptonia olisikaan) tai sitten Nescaféta. Se on sen verran pahaa (samaa Nescaféta kuin Suomessakin), että olen ottanut tavakseni juoda sen senegalilaisittain: paljon sokeria ja paljon maitojauhetta. Mutta sillä herää ihan hyvin.
Aamupalan jälkeen viritän työhuoneeseen tietokoneen, tuulettimen ja työtuolin. Työtuoli rakentuu kahdesta muovisesta puutarhatuolista ja tyynystä. Massiivinen kokouspöytä on nimittäin sen verran korkea, että pituutta pitää saada lisää keinotekoisesti. Tietokoneen lukitsen kiinni pöydänjalkaan vaijerilla. En tiedä, onko se hätävarjelun liioittelua, mutta ainakin se hidastaa mahdollisen varkaan työtä. Tuuletin pitää asetella tarkasti tiettyyn asentoon, jotta se puhaltaa tietokoneeseen, mutta ei minun niskaani (lihakset jumittuvat helposti). Ja jatkojohto, se on kiinalainen, eikä todellakaan kovin toimiva laite. Jos sitä heilauttaa, tuuletin lakkaa toimimasta. Mutta kaikkiin näihin olen kehitellyt toimivat ratkaisut.
Kun viritelmäni toimivat, lähden alakertaan tervehtimään kollegoitani. Kaikkia tervehditään kättelemällä ja kuulumiset vaihdetaan yöunista ja aamun kulusta. Kaikkeen vastataan aina ”jam tan”, rauhaa vain. Se tarkoittaa käytännössä samaa kuin sereerinkielinen ”jam soom kañ, jam rek kañ”, wolofinkielinen ”jam rek” tai ranskankielinen ”ҫa va”. Tarkoitus on siis kertoa, että hyvin menee, vaikka olisi kuinka paljon huolia niskassa. Tervehdyksillä kun on tarkoitus osoitettaa huomiota muille, ei vetää huomiota itseen kertomalla, miten huonosti tuli nukuttua. Tämä on ollut itsellenikin hiukan vaikeaa muistaa, Suomessa kun on tottunut kertomaan rehellisesti, jos vähän harmittaa. Senegalilaiset katsovat hiukan kummissaan, jos kerrot että nukuit huonosti. Se kun ei kuulu aamutervehdyksiin.
No, sitten kun kuulumiset on vaihdettu ja päivän toimintasuunnitelma on tehty, lähden takaisin tietokoneelle lukemaan sähköposteja ja toteuttamaan sitä mitä olin suunnitellut tekeväni. Noin kahden aikaan on lounastauko, joka täällä Koldassa on onneksi aika paljon rennompi kuin Dakarin toimistossa. Syömään mennään joko ravintolaan tai sitten haetaan ravintolasta isot boolit ruokaa koko porukalle. Yksi ravintola-annos maafea (riisiä, lihaa ja maapähkinäkastiketta), yassaa (riisiä, lihaa ja sipulikastiketta) tai thieboua (riisiä, kalaa ja kasviksia) maksaa noin 500 CFA eli vajaan euron, joten kovin suuria ruokalaskuja täällä ei saa aikaan.
Ruuan jälkeen pidetään tunnin, puolentoista mittainen siesta, jonka aikana joko juodaan atayaa (vahvaa, sokeroitua kiinalaista teetä) tai syödään mangoja. Tai otetaan päiväunet, niin kuin tein eilen, kun ei ollut muuta tekemistä. Dakarissa se ei kyllä olisi onnistunut…mutta täällä elämisen rytmi on muutenkin rauhallisempi kuin pääkaupungissa. Tai ehkä rauhallinen ei ole oikea sana kuvaamaan rytmiä, koska kiire täälläkin on – ehkä kyse on ennemmin siitä, että täällä elämällä on oma rytminsä, jota ihmiset noudattavat. Dakarissa ihmiset sen sijaan yrittävät saada elämän noudattamaan omaa rytmiään, ja siitä tulee vaikeuksia.
Illan suussa, kun aurinko ei enää paista niin korkealta kuin päivällä, ihmiset sitten usein lähtevät urheilemaan (siis lähinnä miehet), asioille torille (lähinnä naiset) ja laittamaan ruokaa (vain naiset). Iltaa kohti mennessä kosteus tiivistyy, mutta ilma on vielä lämmin, joten olo on vielä hikinen.
Iltaa kohti myös rukouskutsut tiivistyvät: aamulla rukouskutsu kuuluu seitsemältä, iltapäivällä kahdelta, mutta illalla viideltä, kahdeksalta ja yhdeksältä. Kun kaupungilla kävelee illalla, aina joku rukoilee jossain päin. Harva pystyy noudattamaan rukouskutsua minuutilleen, eikä imaamikaan yleensä ole minuutin tarkka kutsuissaan, mutta tärkeintä onkin rukoilla siinä vaiheessa, kun päivä etenee: yön ja aamun välillä, keskipäivän kääntyessä iltapäivään, iltapäivän vaihtuessa illaksi, illan muuttuessa yöksi. Iltasuihkuja otetaan vuorotellen siten, että kaikki ovat käyneet pesulla ennen iltaruokaa, joka on yleensä 8-9 aikoihin illalla. Useimmiten se on couscousta maidon tai muun kastikkeen kanssa, tai sitten jollain kastikkeella täytettyä patonkia.
Täällä Koldassa olen hakenut iltaruuakseni ravintolasta fatayan (lihapiirakan), välillä olen kävellyt kaupungintalon vieressä myyntipistettä pitävien naisten luo ja ostanut kalebassin puolikkaasta pari kauhallista hirssi-maissicouscousta. Sen seuraksi olen hakenut epiceriestä vaniljajugurttia. Joskus syön vain suklaalevitteellä täytetyn patonginpalan ja teetä. Yleensä ottaen olen syönyt aika kevyesti illalla, koska päivällä tulee syötyä kunnon annos riisiä ja illalla on vielä niin kuuma, ettei tee kauheasti mieli mitään raskasta. Jos tässä olisi vieressä kunnon buvette-kioski, niin kuin Awan buvette Fatickissa, hakisin fatayoita ja bengette-pikkumunkkeja illaksi. Mutta kun sellaista ei ole, joudun vain haaveilemaan Awan kioskin tarjonnasta ja toivomaan, että lähiaikoina pääsen nauttimaan niistä.
Tänään, kun menemme tekemään radiolähetystä Kountiman kylästä, veikkaan että syömme illalliseksi riisiä ja lihaa tai sipulikastiketta. Viime perjantain lähetyksen jälkeen söimme riisiä ja keitettyä lihaa, joka oli muuten ihan hyvää, mutta kovin sitkeää. En saanut jänteitä pureskeltua ja jouduin ottamaan niitä pois suustani, mikä oli tietenkin äärimmäisen epäkohteliasta. Siitä jäi ikävä tunne, koska naiset todennäköisesti tulkitsivat, etten pitänyt ruuasta. Täällä on kovin vaikea yrittää selittää, että toubab kyllä pitää ruuasta, vaikkei saisikaan kaikkea syötyä. Nyt yritän selvitä ruokailusta siten, ettei kukaan ainakaan huomaa, jos joku ruuan osanen ei mene alas. Useimmiten siinä ei kuitenkaan ole mitään vaikeuksia, koska ruoka täällä on hyvää, puhdasta ja taidolla maustettua. Olen myös ollut ihmeissäni siitä, ettei täällä käytetä kovinkaan paljon pimaa eli chiliä. Ruuat ovat jopa minun makuuni mietoja, ja joskus niihin jopa kaipaisi vähän potkua. Fatickissa taas pimaa käytetään paljon enemmän, jopa niin paljon, ettei vatsani tahdo sitä kestää. Näin ne paikalliset makutottumukset vaihtelevat!
En tiedä, onko etnisillä ryhmillä ja niiden historioilla vaikutusta asiaan; täällä Koldassa ihmiset ovat pääosin peulh-ryhmää eli puhuvat pulaaria, joka on serkuskieli Fatickin sereerille. Myös diolia ja mandingoja asuu täällä paljon, sereereitä ei juurikaan. Mutta serkusten välinen kiusoittelu pitää kutinsa, ja minut on otettu vastaan valkoisena sereerinä; aina kun mahdollista, peulh-työkaverini kiusoittelevat minua milloin milläkin sereerivitsillä. Se on ihan hyväntahtoista ja niin kuuluukin olla – minun ei auta muu kuin naureskella ja yrittää kiusoitella takaisin.
sunnuntai 19. heinäkuuta 2009
Patsasteleva presidentti
Senegalin pääkaupungin Dakarin reunalla on kaksi kukkulaa, joista toisen laella on linkkimasto. Toisen laella seisoo korkea nostokurki ja varsin eriskummallinen rakennelma.
Se on vähintään yhtä suuri kuin New Yorkin vapaudenpatsas, mutta se on Sahelin ylänköä värittävän punaisen hiekan värinen. Muotoa siitä ei vielä erota, sillä rakennustelineet peittävät sen ääriviivat. Jonkinlainen patsas se on, mutta kukaan ei vielä tiedä, minkälainen. Arvellaan, että se esittää miestä, naista ja lasta.
Ihmiset pudistelevat päätään, kun heiltä kysyy patsaan olemassaolon syytä, selitystä sen sijoituspaikkaan tai edes sitä, mitä patsaan on tarkoitus edustaa. Presidenttimme hullutuksia, he toteavat ja maiskauttavat päälle.
Joidenkin lähteiden mukaan presidentti on tuhlannut kukkulan laella olevaan patsaaseen yli 28 miljoonaa euroa. Toiseen patsaaseen, kaupungin keskustassa olevaan hevosen kuvaan presidentti sijoitti lähes miljoona euroa.
Eräs aiheesta tuohtunut mies puuskahti, että moisilla rahoilla olisi voinut rakentaa kokonaisen uuden kaupungin. Tarvetta olisi, sillä maaseudulta virtaa jatkuvasti väkeä Dakariin työnhakuun. Jos köyhällä maaseudulla on harvoin menestymisen mahdollisuuksia, ei ylikansoitettu pääkaupunki tarjoa paljon parempaa. Jos työtä sattuu löytymään, sitä on niin paljon, että sen alle nääntyy. Palkka sen sijaan ei vastaa läheskään kaikkea tehtyä työtä.
Patsaita pystyttelevää presidenttiä ei katsota hyvällä, koska hän on kansansa lisäksi unohtanut maan lähihistorian. 1980-luvun alkupuolen erittäin kuivina vuosina kaikki Dakarin liikenneympyröissä olleet patsaat poistettiin. Taloudellisen ja henkisen laman kourissa ihmiset olivat ryhtyneet viimeisenä oljenkortenaan palvomaan patsaita ja pyytämään niiltä apua kuivuuteen. Se taas ei muslimimaassa ollut oikein toivottavaa, ja uskonnolliset johtajat pyysivätkin hallitusta puuttumaan asiaan.
Patsaat poistettiin, mutta nyt niitä taas nousee eri puolille Dakaria. Presidentti ei tunnu välittävän menneistä, mutta 1980-luvun kriisin muistavat ihmiset pudistelevat päätään ja maiskauttavat päälle.
(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 19.7.2009)
Se on vähintään yhtä suuri kuin New Yorkin vapaudenpatsas, mutta se on Sahelin ylänköä värittävän punaisen hiekan värinen. Muotoa siitä ei vielä erota, sillä rakennustelineet peittävät sen ääriviivat. Jonkinlainen patsas se on, mutta kukaan ei vielä tiedä, minkälainen. Arvellaan, että se esittää miestä, naista ja lasta.
Ihmiset pudistelevat päätään, kun heiltä kysyy patsaan olemassaolon syytä, selitystä sen sijoituspaikkaan tai edes sitä, mitä patsaan on tarkoitus edustaa. Presidenttimme hullutuksia, he toteavat ja maiskauttavat päälle.
Joidenkin lähteiden mukaan presidentti on tuhlannut kukkulan laella olevaan patsaaseen yli 28 miljoonaa euroa. Toiseen patsaaseen, kaupungin keskustassa olevaan hevosen kuvaan presidentti sijoitti lähes miljoona euroa.
Eräs aiheesta tuohtunut mies puuskahti, että moisilla rahoilla olisi voinut rakentaa kokonaisen uuden kaupungin. Tarvetta olisi, sillä maaseudulta virtaa jatkuvasti väkeä Dakariin työnhakuun. Jos köyhällä maaseudulla on harvoin menestymisen mahdollisuuksia, ei ylikansoitettu pääkaupunki tarjoa paljon parempaa. Jos työtä sattuu löytymään, sitä on niin paljon, että sen alle nääntyy. Palkka sen sijaan ei vastaa läheskään kaikkea tehtyä työtä.
Patsaita pystyttelevää presidenttiä ei katsota hyvällä, koska hän on kansansa lisäksi unohtanut maan lähihistorian. 1980-luvun alkupuolen erittäin kuivina vuosina kaikki Dakarin liikenneympyröissä olleet patsaat poistettiin. Taloudellisen ja henkisen laman kourissa ihmiset olivat ryhtyneet viimeisenä oljenkortenaan palvomaan patsaita ja pyytämään niiltä apua kuivuuteen. Se taas ei muslimimaassa ollut oikein toivottavaa, ja uskonnolliset johtajat pyysivätkin hallitusta puuttumaan asiaan.
Patsaat poistettiin, mutta nyt niitä taas nousee eri puolille Dakaria. Presidentti ei tunnu välittävän menneistä, mutta 1980-luvun kriisin muistavat ihmiset pudistelevat päätään ja maiskauttavat päälle.
(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 19.7.2009)
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Anatomian oppitunti gambialaisessa puskassa
- Haluatko sinä, että minä tältä seisomalta kerron sinulle mitä naisen sukuelimet ovat? No hyvä on! Niihin kuuluu klitoris…ja se niin, no, se tila tuolla sisällä, jonka pitää kehittyä. Ei 12-vuotiaalla tytöllä ole vielä sellaista!
Olemme pissatauolla puskassa, jossakin Senegalin ja Gambian rajamaastossa. Olemme lähteneet aamukahdeksalta Kaolackista ja matkustaneet nyt Koldan suuntaan reilut kuusi tuntia lähes täydessä hiljaisuudessa. Meitä istuu farmari-Peugeot 405:ssa kuljettajan lisäksi kolme naista, kaksi lasta ja neljä miestä.
Sitten, aivan yhtäkkiä, kolme miestä kiinnittää huomionsa samaan tien vieruskylttiin kuin minäkin. ”Je veux aller et reussir à l’école.” Se on Unicefin kyltti, ja teksti tarkoittaa ”tahdon mennä kouluun ja menestyä siellä”. Kyltistä alkaa valtava kina. En heti ymmärrä mitä miehet puhuvat, sillä yksi miehistä puhuu wolofia, toiset vastaavat ranskaksi. Aiheen kuitenkin ymmärrän: tyttöjen koulutus, pakkoavioliitot ja ympärileikkaukset. Asetelmakin on selkeä: wolofia puhuva kimeä-ääninen nuori mies vastaan kaksi ranskaa puhuvaa, rauhallista ja yli 30-vuotiasta miestä.
Jossain vaiheessa kimeä-ääninenkin rupeaa puhumaan ranskaa. Ja voi pojat, mihin pääsinkään osalliseksi! Keskustelun kuluessa kuultua:
- Oletko sinä tosiaankin sitä mieltä, että 12-vuotiaan tytön pitää jättää koulu kesken ja mennä naimisiin?
- Jos islam sen sallii, minä olen sen puolesta.
- Mutta 12-vuotias ei osaa edes valita vielä ammattiaan, miten hän voisi olla kypsä miehelle? Tyttö voi jopa kuolla, jos hän joutuu seksuaaliseen elämään liian aikaisin. Varsinkin silloin, jos hänet on ympärileikattu.
- Näetkö nyt! Tämä koko juttu on niin selvä kuin vain voi olla. Nuorten tyttöjen kuuluu olla koulussa, ei naimisissa! Se on täysin biologista ja luonnollista. Eihän hedelmiäkään syödä ennen kuin ne ovat kypsiä, ymmärrätkö!
- En minä sano että 12-vuotias olisi kypsä.
- No mitä sinä sitten tarkoitat?
- No, Koraanissa…
- Älä sinä jankuta siitä Koraanista. Kaikki me olemme muslimeja, mutta ymmärrämme silti, ettei 12-vuotias ole vielä kehittynyt naiseksi! Sehän on aivan selvää!
- Mutta…
- Sehän on sitä paitsi rikollistakin. Meillä on laki sitä vastaan.
- Mutta jos tyttö rakastaa miestä, miksi hän ei voisi mennä naimisiin?
- Älä viitsi! Nehän ovat vanhemmat, jotka sen päättävät tytön puolesta. Tyttöhän on lain mukaan alaikäinen 18-vuotiaaksi asti.
- Mutta jos yhteisön laki määrää, että tytön pitää jättää koulu…
- Älä rupea sekoittamaan tähän yhteisön lakeja. Koulunkäyntiä määrää valtion laki, ja sillä selvä!
- Oli miten oli, avioliiton pitää olla vanhempien järjestämä ja hyväksymä.
- Mutta ethän sinä voi tosissasi uskoa, että alle 14-vuotias olisi biologisesti kypsä nainen?! Eihän hänellä ole edes sukupuolielimiä, ne eivät ole vielä kehittyneet!
- Niin mitkä sukupuolielimet?
- Haluatko sinä, että minä tältä seisomalta kerron sinulle mitä naisen sukuelimet ovat? No hyvä on!
Ja sitten yksi miehistä alkaa kuvailla naisen sukupuolielimiä, tosin hiukan häveliäästi, koska minä seison vieressä. Kimeä-ääninen yrittää provosoida entisestään, mutta häntäkin alkaa hävettää. Meitä on vieressä kuitenkin kolme naista, joista vanhin, pulaaria puhuva isoäiti on todennäköisesti sekä kouluja käymätön, nuorena naitettu että ympärileikattu.
Lopulta, noin kahden tunnin kinastelun jälkeen rauhalliset miehet lakkaavat vastaamasta kimeä-ääniselle, joka edelleen jankuttaa omaa mielipidettään. Koldaan saapuessamme aihe on loppuunkaluttu. Kimeä-ääninen alkaa lukea yliopistolta saamaansa kirjettä, toiset rupeavat soittelemaan tuttavilleen.
Koko episodi oli niin kummallinen, etten edelleenkään tahdo uskoa kokemaani. Miehet kykkivät jossain puskassa Gambian rajan tuntumassa ja kinastelevat tyttöjen koulutuksesta, kohtelusta ja sukupuolielinten tilasta! Ja vieläpä niin, että kaksi yrittää taivutella kolmannen, perinteisiin uskomuksiin nojaavan miehen ymmärtämään, että tyttöjen koulunkäynti on paljon hyödyllisempää kuin naittaminen laittomasti nuorella iällä. Se oli kerta kaikkiaan mahtavaa kuunneltavaa.
Myöhemmin matkan aikana selvisi tietenkin myös se, että minä olen töissä Tostanilla. Yksi miehistä tunnisti nimen heti: siis juuri siinä järjestössä, joka jakaa tietoa ihmisoikeuksista, ympärileikkausten riskeistä ja tyttöjen liian aikaisen avioliiton vaaroista. Kerroin lisäksi, että Tostan järjestää ympäri Länsi-Afrikkaa lukutaito-, laskutaito-, ja ihmisoikeusopetusta, käytännön ongelmanratkaisun koulutusta sekä terveys- ja hygieniakoulutusta. Näiden perussivistävien tietojen avulla Tostan pyrkii antamaan ihmisille eväitä tehdä parempia päätöksiä elämässään. Koulutusten ansiosta 74 prosenttia tyttöjen ympärileikkausta ja pakkoavioliittoja harjoittavista senegalilaisista yhteisöistä on päättänyt omaehtoisesti luopua perinteestään.
Moinen ei tietenkään olisi onnistunut samalla taktiikalla, millä ranskaa puhuvat miehet yrittivät taivutella kimeä-äänisen omalle puolelleen. Hyökkäys ei olisi tuonut minkäänlaista tulosta, sillä ihmiset olisivat vain loukkaantuneet verisesti, kun heidän perinnettään arvostellaan. Sen sijaan saatuaan tietoa ihmisoikeuksista, terveydestä ja hygieniasta yhteisöt ovat pitkien keskustelujen tuloksena päättäneet asiasta yhteisesti. Tärkein on ollut uskonnollisten johtajien asema: islam ei edellytä naisten ympärileikkausta, ja monet yhteisöt ovatkin olleet yllättyneitä siitä, että imaamit ovat olleet nopeasti valmiita luopumaan vaarallisesta perinteestä.
”Sellainen perinne, joka voi tappaa, ei ole hyvä perinne”, totesi vuonna 1997 Malicounda Bambaran kyläneuvosto. Siitä tuli aikoinaan Senegalin ensimmäinen ympärileikkauksista luopunut kylä. Nyt kyliä on jo 3 738.
Tietoisuus leviää. Kimeä-äänisellä opiskelijallakin on vielä toivoa.
Olemme pissatauolla puskassa, jossakin Senegalin ja Gambian rajamaastossa. Olemme lähteneet aamukahdeksalta Kaolackista ja matkustaneet nyt Koldan suuntaan reilut kuusi tuntia lähes täydessä hiljaisuudessa. Meitä istuu farmari-Peugeot 405:ssa kuljettajan lisäksi kolme naista, kaksi lasta ja neljä miestä.
Sitten, aivan yhtäkkiä, kolme miestä kiinnittää huomionsa samaan tien vieruskylttiin kuin minäkin. ”Je veux aller et reussir à l’école.” Se on Unicefin kyltti, ja teksti tarkoittaa ”tahdon mennä kouluun ja menestyä siellä”. Kyltistä alkaa valtava kina. En heti ymmärrä mitä miehet puhuvat, sillä yksi miehistä puhuu wolofia, toiset vastaavat ranskaksi. Aiheen kuitenkin ymmärrän: tyttöjen koulutus, pakkoavioliitot ja ympärileikkaukset. Asetelmakin on selkeä: wolofia puhuva kimeä-ääninen nuori mies vastaan kaksi ranskaa puhuvaa, rauhallista ja yli 30-vuotiasta miestä.
Jossain vaiheessa kimeä-ääninenkin rupeaa puhumaan ranskaa. Ja voi pojat, mihin pääsinkään osalliseksi! Keskustelun kuluessa kuultua:
- Oletko sinä tosiaankin sitä mieltä, että 12-vuotiaan tytön pitää jättää koulu kesken ja mennä naimisiin?
- Jos islam sen sallii, minä olen sen puolesta.
- Mutta 12-vuotias ei osaa edes valita vielä ammattiaan, miten hän voisi olla kypsä miehelle? Tyttö voi jopa kuolla, jos hän joutuu seksuaaliseen elämään liian aikaisin. Varsinkin silloin, jos hänet on ympärileikattu.
- Näetkö nyt! Tämä koko juttu on niin selvä kuin vain voi olla. Nuorten tyttöjen kuuluu olla koulussa, ei naimisissa! Se on täysin biologista ja luonnollista. Eihän hedelmiäkään syödä ennen kuin ne ovat kypsiä, ymmärrätkö!
- En minä sano että 12-vuotias olisi kypsä.
- No mitä sinä sitten tarkoitat?
- No, Koraanissa…
- Älä sinä jankuta siitä Koraanista. Kaikki me olemme muslimeja, mutta ymmärrämme silti, ettei 12-vuotias ole vielä kehittynyt naiseksi! Sehän on aivan selvää!
- Mutta…
- Sehän on sitä paitsi rikollistakin. Meillä on laki sitä vastaan.
- Mutta jos tyttö rakastaa miestä, miksi hän ei voisi mennä naimisiin?
- Älä viitsi! Nehän ovat vanhemmat, jotka sen päättävät tytön puolesta. Tyttöhän on lain mukaan alaikäinen 18-vuotiaaksi asti.
- Mutta jos yhteisön laki määrää, että tytön pitää jättää koulu…
- Älä rupea sekoittamaan tähän yhteisön lakeja. Koulunkäyntiä määrää valtion laki, ja sillä selvä!
- Oli miten oli, avioliiton pitää olla vanhempien järjestämä ja hyväksymä.
- Mutta ethän sinä voi tosissasi uskoa, että alle 14-vuotias olisi biologisesti kypsä nainen?! Eihän hänellä ole edes sukupuolielimiä, ne eivät ole vielä kehittyneet!
- Niin mitkä sukupuolielimet?
- Haluatko sinä, että minä tältä seisomalta kerron sinulle mitä naisen sukuelimet ovat? No hyvä on!
Ja sitten yksi miehistä alkaa kuvailla naisen sukupuolielimiä, tosin hiukan häveliäästi, koska minä seison vieressä. Kimeä-ääninen yrittää provosoida entisestään, mutta häntäkin alkaa hävettää. Meitä on vieressä kuitenkin kolme naista, joista vanhin, pulaaria puhuva isoäiti on todennäköisesti sekä kouluja käymätön, nuorena naitettu että ympärileikattu.
Lopulta, noin kahden tunnin kinastelun jälkeen rauhalliset miehet lakkaavat vastaamasta kimeä-ääniselle, joka edelleen jankuttaa omaa mielipidettään. Koldaan saapuessamme aihe on loppuunkaluttu. Kimeä-ääninen alkaa lukea yliopistolta saamaansa kirjettä, toiset rupeavat soittelemaan tuttavilleen.
Koko episodi oli niin kummallinen, etten edelleenkään tahdo uskoa kokemaani. Miehet kykkivät jossain puskassa Gambian rajan tuntumassa ja kinastelevat tyttöjen koulutuksesta, kohtelusta ja sukupuolielinten tilasta! Ja vieläpä niin, että kaksi yrittää taivutella kolmannen, perinteisiin uskomuksiin nojaavan miehen ymmärtämään, että tyttöjen koulunkäynti on paljon hyödyllisempää kuin naittaminen laittomasti nuorella iällä. Se oli kerta kaikkiaan mahtavaa kuunneltavaa.
Myöhemmin matkan aikana selvisi tietenkin myös se, että minä olen töissä Tostanilla. Yksi miehistä tunnisti nimen heti: siis juuri siinä järjestössä, joka jakaa tietoa ihmisoikeuksista, ympärileikkausten riskeistä ja tyttöjen liian aikaisen avioliiton vaaroista. Kerroin lisäksi, että Tostan järjestää ympäri Länsi-Afrikkaa lukutaito-, laskutaito-, ja ihmisoikeusopetusta, käytännön ongelmanratkaisun koulutusta sekä terveys- ja hygieniakoulutusta. Näiden perussivistävien tietojen avulla Tostan pyrkii antamaan ihmisille eväitä tehdä parempia päätöksiä elämässään. Koulutusten ansiosta 74 prosenttia tyttöjen ympärileikkausta ja pakkoavioliittoja harjoittavista senegalilaisista yhteisöistä on päättänyt omaehtoisesti luopua perinteestään.
Moinen ei tietenkään olisi onnistunut samalla taktiikalla, millä ranskaa puhuvat miehet yrittivät taivutella kimeä-äänisen omalle puolelleen. Hyökkäys ei olisi tuonut minkäänlaista tulosta, sillä ihmiset olisivat vain loukkaantuneet verisesti, kun heidän perinnettään arvostellaan. Sen sijaan saatuaan tietoa ihmisoikeuksista, terveydestä ja hygieniasta yhteisöt ovat pitkien keskustelujen tuloksena päättäneet asiasta yhteisesti. Tärkein on ollut uskonnollisten johtajien asema: islam ei edellytä naisten ympärileikkausta, ja monet yhteisöt ovatkin olleet yllättyneitä siitä, että imaamit ovat olleet nopeasti valmiita luopumaan vaarallisesta perinteestä.
”Sellainen perinne, joka voi tappaa, ei ole hyvä perinne”, totesi vuonna 1997 Malicounda Bambaran kyläneuvosto. Siitä tuli aikoinaan Senegalin ensimmäinen ympärileikkauksista luopunut kylä. Nyt kyliä on jo 3 738.
Tietoisuus leviää. Kimeä-äänisellä opiskelijallakin on vielä toivoa.
tiistai 14. heinäkuuta 2009
Neljän seinän sisällä
Tostanin eurooppalaistaustaisten vapaaehtoisten keskuudessa on ollut viime aikoina havaittavissa hienoista turhautumista amerikkalaisen järjestön toimintaan. Eikä ihan niin hienoista, vaan ihan käsin kosketeltavaa väsymystä.
Suurin osa vapaaehtoisista on tullut Senegaliin kesäkuun alussa, ja reilu puolet heistä viipyy vain elokuun puoliväliin asti. He ovat tulleet näkemään ja kokemaan Oikeaa Afrikkaa. Esittelyissään he puhuivat varsin idealistisesti siitä, miten he haluavat osaltaan parantaa kehittyvien maiden mahdollisuuksia pärjätä globaalissa maailmantaloudessa. Ja nyt he asuvat maan pääkaupungin parhaimpiin kuuluvassa kaupunginosassa. He istuvat päivät pitkät ilmastoidussa toimistossa kirjoittamassa puhtaaksi arviointiraportteja, täyttämässä excel-taulukoita ja kokoamassa tietokoneohjelmien käyttöohjekirjoja. Ei sellainen tunnu maailman parantamiselta, eikä todellakaan Oikealta Afrikalta.
Itsekin aloin turhautua tilanteeseeni istuttuani viikon verran 25-asteisessa, viilennetyssä ja hämärässä toimistossa, johon kävelin sisään aamuauringon noustessa ja josta poistuin iltasella auringon jo laskiessa. Aloin vakuuttua siitä, että Tostanin Dakarin-toimistoon verrattuna Satakunnan Kansan Porin-toimitus ei ole norsunluutornia nähnytkään! Samaa mieltä tuntuvat olevan muutkin. Esimerkiksi Astridin turhautuneisuus purkautui maanantai-iltana valtavana ryöppynä, kun hän kuuli minun lähtevän loppuviikolla tai ensi viikon alussa Casamancen alueelle Koldaan valmistelemaan naisten ympärileikkausperinteestä luopumisen juhlaa.
- Ei voi olla totta! Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa, ja ainoa paikka johon olen Dakarin lisäksi päässyt, on Malicounda Bambaran kylä lähellä Mbouria, ja sinnekin pääsin vain uskomattoman hyvän tuurin vuoksi. Olen pyytänyt, rukoillut ja painostanut, että pääsisin tekemään jotain muutakin kuin täyttämään raivostuttavia excel-taulukoita. Että pääsisin edes näkemään, mitä excel-taulukkoni tarkoittavat todellisuudessa! Mutta aina minulle sanotaan, että ehkä seuraavaksi, ehkä ensi viikolla, ja silti mitään ei tapahdu. En minä tällaista tullut tekemään, kun tulin vapaaehtoiseksi Afrikkaan! Excel-taulukoita olisin voinut täyttää Itävallassakin, ja todennäköisesti minulle olisi jopa maksettu siitä. Tuolla toimistossa en opi mitään Senegalista, en kerta kaikkiaan mitään! Ja sitä paitsi, jos joku mahdollisuus tulisikin, en voisi lähteä, koska lähtölupani voi allekirjoittaa vain kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei ole paikalla!
Astridin purkaus oli täysin oikea. Vapaaehtoisille ei makseta heidän työstään mitään, joten olisi vähintään reilua yrittää järjestää heille edes vierailuja niille alueille, joita heidän työnsä koskee.
Sen lisäksi Astrid on oikeassa siinä, ettei järjestö ole kovin joustava liikkeissään. Monen ihmisen työ saattaa roikkua yhden puuttuvan allekirjoituksen takia. Kansalaisjärjestöt ovat kaiketi aina hierarkkisia, mutta tässä tapauksessa sitä korostaa vielä järjestön amerikkalais-senegalilainen perusta. Kummassakin yhteiskunnassa hierarkia on tärkeä yhteisöä koossa pitävä voima. Marssijärjestys on selkeä ja sitä pitää kunnioittaa. Esimerkiksi jos minä, hierarkiassa alimpana oleva vapaaehtoinen, haluan yhteyden alueelliseen koordinaattoriin, joka voisi antaa minulle raporttiin tarvitsemiani tietoja, en saa soittaa hänelle suoraan. Sen sijaan minun pitää kertoa asiani omalle esimiehelleni, joka ottaa yhteyttä kansalliseen koordinaattoriin, joka ottaa yhteyttä alueelliseen koordinaattoriin. Vähemmästäkin sitä turhautuu.
Itse olen vielä ollut pitkämielinen. Toistaiseksi jaksan uskoa, että minun maailmanparantamiseni asettuu johonkin norsunluutornin seinien sisällä istumisen ja Sahelin avoimen taivaan alla kulkevien tarinoiden kertomisen välimaastoon. Ja siinä Tostan on oikeassa, että seiniäkin tarvitaan. Muuten nämä tuhannet Sahelin tarinat eivät kuuluisi sinne Euroopan tai Pohjois-Amerikan betonikortteleihin asti.
Suurin osa vapaaehtoisista on tullut Senegaliin kesäkuun alussa, ja reilu puolet heistä viipyy vain elokuun puoliväliin asti. He ovat tulleet näkemään ja kokemaan Oikeaa Afrikkaa. Esittelyissään he puhuivat varsin idealistisesti siitä, miten he haluavat osaltaan parantaa kehittyvien maiden mahdollisuuksia pärjätä globaalissa maailmantaloudessa. Ja nyt he asuvat maan pääkaupungin parhaimpiin kuuluvassa kaupunginosassa. He istuvat päivät pitkät ilmastoidussa toimistossa kirjoittamassa puhtaaksi arviointiraportteja, täyttämässä excel-taulukoita ja kokoamassa tietokoneohjelmien käyttöohjekirjoja. Ei sellainen tunnu maailman parantamiselta, eikä todellakaan Oikealta Afrikalta.
Itsekin aloin turhautua tilanteeseeni istuttuani viikon verran 25-asteisessa, viilennetyssä ja hämärässä toimistossa, johon kävelin sisään aamuauringon noustessa ja josta poistuin iltasella auringon jo laskiessa. Aloin vakuuttua siitä, että Tostanin Dakarin-toimistoon verrattuna Satakunnan Kansan Porin-toimitus ei ole norsunluutornia nähnytkään! Samaa mieltä tuntuvat olevan muutkin. Esimerkiksi Astridin turhautuneisuus purkautui maanantai-iltana valtavana ryöppynä, kun hän kuuli minun lähtevän loppuviikolla tai ensi viikon alussa Casamancen alueelle Koldaan valmistelemaan naisten ympärileikkausperinteestä luopumisen juhlaa.
- Ei voi olla totta! Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa, ja ainoa paikka johon olen Dakarin lisäksi päässyt, on Malicounda Bambaran kylä lähellä Mbouria, ja sinnekin pääsin vain uskomattoman hyvän tuurin vuoksi. Olen pyytänyt, rukoillut ja painostanut, että pääsisin tekemään jotain muutakin kuin täyttämään raivostuttavia excel-taulukoita. Että pääsisin edes näkemään, mitä excel-taulukkoni tarkoittavat todellisuudessa! Mutta aina minulle sanotaan, että ehkä seuraavaksi, ehkä ensi viikolla, ja silti mitään ei tapahdu. En minä tällaista tullut tekemään, kun tulin vapaaehtoiseksi Afrikkaan! Excel-taulukoita olisin voinut täyttää Itävallassakin, ja todennäköisesti minulle olisi jopa maksettu siitä. Tuolla toimistossa en opi mitään Senegalista, en kerta kaikkiaan mitään! Ja sitä paitsi, jos joku mahdollisuus tulisikin, en voisi lähteä, koska lähtölupani voi allekirjoittaa vain kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei ole paikalla!
Astridin purkaus oli täysin oikea. Vapaaehtoisille ei makseta heidän työstään mitään, joten olisi vähintään reilua yrittää järjestää heille edes vierailuja niille alueille, joita heidän työnsä koskee.
Sen lisäksi Astrid on oikeassa siinä, ettei järjestö ole kovin joustava liikkeissään. Monen ihmisen työ saattaa roikkua yhden puuttuvan allekirjoituksen takia. Kansalaisjärjestöt ovat kaiketi aina hierarkkisia, mutta tässä tapauksessa sitä korostaa vielä järjestön amerikkalais-senegalilainen perusta. Kummassakin yhteiskunnassa hierarkia on tärkeä yhteisöä koossa pitävä voima. Marssijärjestys on selkeä ja sitä pitää kunnioittaa. Esimerkiksi jos minä, hierarkiassa alimpana oleva vapaaehtoinen, haluan yhteyden alueelliseen koordinaattoriin, joka voisi antaa minulle raporttiin tarvitsemiani tietoja, en saa soittaa hänelle suoraan. Sen sijaan minun pitää kertoa asiani omalle esimiehelleni, joka ottaa yhteyttä kansalliseen koordinaattoriin, joka ottaa yhteyttä alueelliseen koordinaattoriin. Vähemmästäkin sitä turhautuu.
Itse olen vielä ollut pitkämielinen. Toistaiseksi jaksan uskoa, että minun maailmanparantamiseni asettuu johonkin norsunluutornin seinien sisällä istumisen ja Sahelin avoimen taivaan alla kulkevien tarinoiden kertomisen välimaastoon. Ja siinä Tostan on oikeassa, että seiniäkin tarvitaan. Muuten nämä tuhannet Sahelin tarinat eivät kuuluisi sinne Euroopan tai Pohjois-Amerikan betonikortteleihin asti.
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Quiche lorraine
Internet oli poikki hyvän aikaa iltapäivällä, joten otin vapauden kirjoittaa vähän blogia. Ei minulla vielä oikeastaan töitä olekaan, ensimmäinen viikko on kulunut lähinnä orientaatiopakettia kahlatessa ja intranetin sisältöön tutustuessa. Jatkossa tulen työskentelemään paljolti intranetin avulla, kun kokoan pressimateriaaleja, kirjoitan profiileja kylistä ja niiden ihmisistä, esittelen järjestön työntekijöitä ja muutenkin teen mitä tahansa mitä nyt tiedottaja tekee kansainvälisessä järjestössä. Työasiat alkavat siis pikkuhiljaa muotoutua.
Sopeutumiseni amerikkalaisiin on vielä aika tuskallista, ja olen joutunut kokemaan melkoisen nolojakin tilanteita heidän kanssaan. Esimerkiksi eilen olin syömässä kolmen amerikkalaisen ja yhden ranskalaisen tytön kanssa. Yksi ranskalais-amerikkalainen tyttö oli lähdössä kotiin ”Valtoihin”, ja hän oli katsonut Dakar-oppaasta ravintolan, johon halusi mennä viettämään viimeistä iltaansa kaupungissa. Ravintola oli taksimatkan päässä lähellä Point des Almadiesiä. Se oli oikeastaan ranskalaisen ketjun leipomokahvila, josta sai myös pizzaa ja muita suolaisia. Tyttö oli valinnut sen siksi, että hänen teki mieli jotain ranskalaista.
Senegaliin tulevan, jopa amerikkalaisen, pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei Senegalissa ole mitenkään mahdollista saada täysin ranskalaista pasteijaa. Vaikka ranskalaisten siirtomaavallan vaikutukset näkyvät Senegalissa edelleen vahvasti, Senegal ei ole enää pikku-Ranska. Senegal on löytänyt oman tapansa elää historiansa kanssa. Senegalilaiset ovat osanneet muuntaa ranskalaisuuden vaikutukset omiin tarpeisiinsa sopivaksi.
Joten kun tyttö tilasi piirakan nimeltä Quiche lorraine (johon pitäisi tulla kinkkua ja juustoa), hän saikin piirakan, jossa oli sieniä ja juustoa. Hän söi siitä yli puolet ennen kuin päätti, ettei piirakka oikeastaan ollutkaan quiche lorraine. Ja palautti sen.
Tarjoilija palveli ystävällisesti, vaikka hänestä näki, miten paljon miestä otti päähän tuon 18-vuotiaan pikkukiukuttelu. Tyttö sai piirakkansa ilmaiseksi vain siksi, että hän kuvitteli olevansa oikeutettu kertomaan senegalilaisille, ettei OIKEAAN RANSKALAISEEN quiche lorraineen kuulu sieniä vaan kinkkua.
Jostain kumman syystä kaikki ruuat, joita tyttö yritti sen jälkeen tilata, olivat kuin taikaiskusta loppuneet ravintolasta.
Sopeutumiseni amerikkalaisiin on vielä aika tuskallista, ja olen joutunut kokemaan melkoisen nolojakin tilanteita heidän kanssaan. Esimerkiksi eilen olin syömässä kolmen amerikkalaisen ja yhden ranskalaisen tytön kanssa. Yksi ranskalais-amerikkalainen tyttö oli lähdössä kotiin ”Valtoihin”, ja hän oli katsonut Dakar-oppaasta ravintolan, johon halusi mennä viettämään viimeistä iltaansa kaupungissa. Ravintola oli taksimatkan päässä lähellä Point des Almadiesiä. Se oli oikeastaan ranskalaisen ketjun leipomokahvila, josta sai myös pizzaa ja muita suolaisia. Tyttö oli valinnut sen siksi, että hänen teki mieli jotain ranskalaista.
Senegaliin tulevan, jopa amerikkalaisen, pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei Senegalissa ole mitenkään mahdollista saada täysin ranskalaista pasteijaa. Vaikka ranskalaisten siirtomaavallan vaikutukset näkyvät Senegalissa edelleen vahvasti, Senegal ei ole enää pikku-Ranska. Senegal on löytänyt oman tapansa elää historiansa kanssa. Senegalilaiset ovat osanneet muuntaa ranskalaisuuden vaikutukset omiin tarpeisiinsa sopivaksi.
Joten kun tyttö tilasi piirakan nimeltä Quiche lorraine (johon pitäisi tulla kinkkua ja juustoa), hän saikin piirakan, jossa oli sieniä ja juustoa. Hän söi siitä yli puolet ennen kuin päätti, ettei piirakka oikeastaan ollutkaan quiche lorraine. Ja palautti sen.
Tarjoilija palveli ystävällisesti, vaikka hänestä näki, miten paljon miestä otti päähän tuon 18-vuotiaan pikkukiukuttelu. Tyttö sai piirakkansa ilmaiseksi vain siksi, että hän kuvitteli olevansa oikeutettu kertomaan senegalilaisille, ettei OIKEAAN RANSKALAISEEN quiche lorraineen kuulu sieniä vaan kinkkua.
Jostain kumman syystä kaikki ruuat, joita tyttö yritti sen jälkeen tilata, olivat kuin taikaiskusta loppuneet ravintolasta.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Kulttuurishokkeja
Työpaikallani Tostan Internationalin toimistossa minä olen ainoa, joka puhuu kyökkiranskaa. En tiedä, minkälaisen aseman se on minulle tuonut, mutta selvästikään ihmiset eivät oikein vielä tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua.
En ole amerikkalainen, vaikka näytän siltä. En puhu kuin hienosteleva ranskalainen, vaikka näytän sellaiselta. Ja mikä hulluinta, vitsailen melkein kuin senegalilainen. Meneehän siinä hiukan pasmat sekaisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan senegalilainen, dakarilainen ja hiukan ennakkoluuloinen toubabeja kohtaan.
Tiistaina kävin esimieheni Malick Gueyen ensimmäisen keskustelun koskien työnkuvaani. Kokous alkoi hyvin muodollisesti, kun Malick esitteli viestintätiimimme muut jäsenet Salimin ja Papen, ja alkoi sen jälkeen kertoa, mitä tulemme tällä viikolla tekemään (tulemme suunnittelemaan, mitä tulen tekemään seuraavien kuuden kuukauden aikana). Minusta tilanne oli vähän turhan kankea, ja koska tilanne tuntui sopivalta, otin vapauden vähän vitsailla. Istuin Malickin työtuolissa, jonka selkänoja jousti taaksepäin todella paljon.
- Oho, tässähän voisi viettää vaikka siestaa, huudahdin ihmeissäni ja kokeilin, miten kauas selkänoja taipuu.
Malickin oikea suupieli pyrki ylöspäin, mutta esimiehen auktoriteetillä hän käski sen asettua takaisin paikoilleen. Silmistä kuitenkin näki, että miestä nauratti.
- Kohta sinä kyllä putoat, hän tyytyi toteamaan ja jatkoi tyynesti kokousta.
Myöhemmin päivittelin Malickille, miten oikein selviän, kun Tostanilla pitää syöksyä suoraan ruokapöydästä takaisin töihin, eikä siestalle jää ollenkaan aikaa. Malick katsoi minua hiukan alta kulmien. No, amerikkalaiset tekevät juuri niin: kun ovat ruokansa syöneet, kipittävät heti takaisin alakertaan ilmastoituun toimistotilaansa ja kirjoittamaan joko sähköpostiaan tai tekemään töitään. Minä taas olen syömisen jälkeen ihan poikki ja haluan huilata hetken. Eilen en tiennyt missä olisin huilannut, kun missään ei ole tilaa lepäilyyn. Tänään rötkötin kattoterassin varjossa kahdella tuolilla ja lepuutin silmiäni. Mahtoi olla senegalilaisten mielestä kumma näky.
Mutta amerikkalaiset, ne vasta eivät tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua. En toimi kuten he, mutta en ole myöskään senegalilainen. Olen jotain vielä oudompaa. Huomasin sen tänään, kun tulin ruokakaupoilta ja rupesin laittamaan iltaruokaani. Keittiössä oli muutama ihminen, jotka selvästi olivat keskustelemassa jotain. Yhtäkkiä he katosivat. Jatkoin ruokani laittamista, mutta ihmettelin, missä kaikki ovat. Jossain vaiheessa törmäsin talon pomoon Marthaan (minua nuorempi amerikkalaisnainen), joka kertoi että ainakin jotkut ihmiset lähtivät drinkille. Ihmeissäni jatkoin omia hommiani (silittämistä ja hyttysverkon virittämistä). Olin toki laittamassa ruokaa, kun ihmiset katosivat, mutta olisihan minut voinut edes kutsua mukaan. Etenkin kun he näkivät, ettei kokkailuni takia ollut vaaraa, että olisin tuppautunut mukaan.
En tiedä, millaisia kulttuurishokkeja nämä muut vapaaehtoiset ovat käyneet läpi, mutta minulla kulttuurishokki johtuu ilman muuta amerikkalaisista. En tiedä ollenkaan, miten pitää toimia ympäristössä, joka on fyysisesti Länsi-Afrikassa, mutta henkisesti tiukasti kiinni Pohjois-Amerikassa. Ja sen kulttuurinhan minä tunnen hyvin, niinkin realistisista tv-sarjoista kuin Twin Peaks, Six feet under, Sex and the City ja hemmetin Beverly Hills 90210.
En ole amerikkalainen, vaikka näytän siltä. En puhu kuin hienosteleva ranskalainen, vaikka näytän sellaiselta. Ja mikä hulluinta, vitsailen melkein kuin senegalilainen. Meneehän siinä hiukan pasmat sekaisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan senegalilainen, dakarilainen ja hiukan ennakkoluuloinen toubabeja kohtaan.
Tiistaina kävin esimieheni Malick Gueyen ensimmäisen keskustelun koskien työnkuvaani. Kokous alkoi hyvin muodollisesti, kun Malick esitteli viestintätiimimme muut jäsenet Salimin ja Papen, ja alkoi sen jälkeen kertoa, mitä tulemme tällä viikolla tekemään (tulemme suunnittelemaan, mitä tulen tekemään seuraavien kuuden kuukauden aikana). Minusta tilanne oli vähän turhan kankea, ja koska tilanne tuntui sopivalta, otin vapauden vähän vitsailla. Istuin Malickin työtuolissa, jonka selkänoja jousti taaksepäin todella paljon.
- Oho, tässähän voisi viettää vaikka siestaa, huudahdin ihmeissäni ja kokeilin, miten kauas selkänoja taipuu.
Malickin oikea suupieli pyrki ylöspäin, mutta esimiehen auktoriteetillä hän käski sen asettua takaisin paikoilleen. Silmistä kuitenkin näki, että miestä nauratti.
- Kohta sinä kyllä putoat, hän tyytyi toteamaan ja jatkoi tyynesti kokousta.
Myöhemmin päivittelin Malickille, miten oikein selviän, kun Tostanilla pitää syöksyä suoraan ruokapöydästä takaisin töihin, eikä siestalle jää ollenkaan aikaa. Malick katsoi minua hiukan alta kulmien. No, amerikkalaiset tekevät juuri niin: kun ovat ruokansa syöneet, kipittävät heti takaisin alakertaan ilmastoituun toimistotilaansa ja kirjoittamaan joko sähköpostiaan tai tekemään töitään. Minä taas olen syömisen jälkeen ihan poikki ja haluan huilata hetken. Eilen en tiennyt missä olisin huilannut, kun missään ei ole tilaa lepäilyyn. Tänään rötkötin kattoterassin varjossa kahdella tuolilla ja lepuutin silmiäni. Mahtoi olla senegalilaisten mielestä kumma näky.
Mutta amerikkalaiset, ne vasta eivät tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua. En toimi kuten he, mutta en ole myöskään senegalilainen. Olen jotain vielä oudompaa. Huomasin sen tänään, kun tulin ruokakaupoilta ja rupesin laittamaan iltaruokaani. Keittiössä oli muutama ihminen, jotka selvästi olivat keskustelemassa jotain. Yhtäkkiä he katosivat. Jatkoin ruokani laittamista, mutta ihmettelin, missä kaikki ovat. Jossain vaiheessa törmäsin talon pomoon Marthaan (minua nuorempi amerikkalaisnainen), joka kertoi että ainakin jotkut ihmiset lähtivät drinkille. Ihmeissäni jatkoin omia hommiani (silittämistä ja hyttysverkon virittämistä). Olin toki laittamassa ruokaa, kun ihmiset katosivat, mutta olisihan minut voinut edes kutsua mukaan. Etenkin kun he näkivät, ettei kokkailuni takia ollut vaaraa, että olisin tuppautunut mukaan.
En tiedä, millaisia kulttuurishokkeja nämä muut vapaaehtoiset ovat käyneet läpi, mutta minulla kulttuurishokki johtuu ilman muuta amerikkalaisista. En tiedä ollenkaan, miten pitää toimia ympäristössä, joka on fyysisesti Länsi-Afrikassa, mutta henkisesti tiukasti kiinni Pohjois-Amerikassa. Ja sen kulttuurinhan minä tunnen hyvin, niinkin realistisista tv-sarjoista kuin Twin Peaks, Six feet under, Sex and the City ja hemmetin Beverly Hills 90210.
Pastori Joseph Senghor
Tiistai-iltana olin jo sen verran selvinnyt ensimmäisen työpäiväni pöllähtäneisyydestä, että jaksoin lähteä kaupoille. Itävaltalais-ugandalainen, mutta amerikkalaisittain puhuva Astrid oli kiertänyt kanssani korttelin jo maanantaina, joten tiesin suurin piirtein, mitä alueelta löytyy: kulmaputiikkeja, hedelmä- ja vihannesmyyjiä, vaatekauppoja, kampaajia, rautakauppa, huonekaluliike, Shell-asema ja muutama pankkiautomaatti. Ouest Yoff on varmaankin yksi Dakarin hienoimpia asuinalueita, ja se näkyy katujen siisteydessä sekä asukkaiden autoissa. Ne ovat melkein järjestään kiiltäviä katumaastureita.
Maanantaina Astrid tosin käveli kaikkien minua kiinnostavien kulmaputiikkien ohi ja töni minua ostoksille kadun eri päissä oleviin kahteen epicerie’hen (ns. siirtomaatavarakauppa eli hienompia merkkejä myyvä liike) ja Shellille. Itse hän osti ilmastoidusta epiceriestä mehua ja Shelliltä riisiä. Tympeän näköiset myyjät eivät edes vaivautuneet tervehtimään kaupassa, josta amerikkalaiset murot paistoivat kadulle asti. Itse ostin siitä vähiten tympeästä epiceriestä tarpeet ensi hätään eli vaatteiden pesuun ja aamupalaksi: marseille-saippuan, purkin appelsiinihilloa ja pikkupaketin Vache qui rit’ä.
Valintani naurattivat myyjää niin, että sain 50 frangia (noin 8 senttiä) alennusta 2 050 frangin ostoksistani. No, oikeasti oli kyse siitä, että tarjosin 50 frangin maksamiseen tuhatlappusta, eikä myyjällä todennäköisesti ollut niin paljoa vaihtorahaa. Hyvitin lahjani seuraavassa kulmassa, kun ostin hedelmämyyjältä made-hedelmän (en tiedä kirjoitetaanko se noin), josta myyjä pyysi 150 frangia, vaikka se varmaankin oikeasti maksaisi 100 frangia. Päätin, että menköön; sainhan juuri itse 50 frangia lahjaksi.
Tänään lähdin ostoksille yksin. Olin Karoliinan kanssa Facebook-chatin avulla miettinyt, mitä voisin laittaa itselleni illalliseksi. Tostan tarjoaa työntekijöilleen lounaan, mutta iltaruoka pitää järjestää itse. Mieleni teki jotain lämmintä, mutta kulman takana salaattia myyvien naisten notkuvan vihreät pöydät houkuttelivat myös. Ratkaisu oli salade locale eli keitetyistä perunoista, sipulikastikkeesta, salaatista, tomaatista ja kurkusta koostuva kevyt ja lämmin iltaruoka. Siihen vielä puolikas patonki ja avot! Vatsa täynnä. Harmi etten ottanut annoksestani kuvaa ennen kuin hotkin sen, niin komealta se näytti. No, ehkä sitten huomenna.
Mutta hauskinta tässä ostosreissussa oli se, että sain heti ystäviä. Kulmakaupassa, josta ostin jarakhit eli muoviset varvassandaalit sekä sinappia, sokeria, klooria, maitojauhetta, sipulia ja valkosipulia, mauritanialainen mies naureskeli kovalle yritykselleni tingata jarakheista pois 300 frangia. Jarakhit olivat tosi hienot, ja myyjä pyysi niistä itsepintaisesti tuhat frangia eli noin 1,50 euroa – olinhan tehnyt alkeellisen virheen ja näyttänyt, että olen kiinnostunut juuri niistä. Halvemmat jarakhit maksoivat 500 frangia, mutta ne olivat ihan tavallista laatua. Nämä toiset taas olivat muovivarppareiksi suorastaan hienot, ja mikä parasta: niiden pohjassa luki SOSAPLAST MADE IN SN. Kyllä minä senegalilaista jarakheista maksan mieluusti enemmän kuin kiinalaisista. Lopulta myyjää nauratti ostosteni tekeminen niin paljon, että hän laski sittenkin loppulaskusta pois sata frangia. Olin tyytyväinen, ja taisi olla kauppiaskin. Kaiken kaikkiaan tuhlasin kauppaan 3500 frangia eli noin 5,40 euroa. Vastapäätä myyntipöytiään pitäviltä naisilta ostin vielä banaania, perunoita ja paahdettuja cashew-pähkinöitä.
Sitten jatkoin matkaa takaisin kotia kohti. Poikkesin vielä lähimmässä putiikissa ostamassa leipää. Olin kauppaan velkaa aamulta 25 frangia, jonka maksoin nyt takaisin. Myyjän poika yritti huijata ylimääräistä rahaa, mutta kysyin kaupan edessä olleelta naiselta, paljonko puolikas patonki maksaa. Pääsimme yhteisymmärrykseen leivän oikeasta hinnasta, mutta sitten annoin pojalle takaisin 25 frangia ja selitin aamun velkani. Kaupan edessä istuneet ihmiset seurasivat kaupantekoani ihmeissään ja rupesivat kyselemään, mistä olen. Kerroin, että tulen Suomesta, mutta olen ainakin osittain fatickilainen. Ihmiset eivät uskoneet korviaan, vaan luulivat minun olevan väsynyt (fatiguée).
- Je viens de la Finlande, mais je suis presque moitiers Fatiquois.
- Quoi? Fatiguée?
- Non, Fatiquois.
- Tu es fatiguée ?
- Non ! Je viens de Fatick !
Olisittepa nähneet ihmisten ilmeet. Silmät kirkastuivat, suupielet venyivät korviin, ja kaikki hihkuivat.
- No mistä päin Fatickia olet, kysyi yksi mies.
- Ndia-Ndiayesta.
- Ah, minä tulen Niakharista!
- No, olen minä sielläkin käynyt. Tunnen pastori Joseph Senghorin.
- Pastori Joseph Senghor! Minäkin tunnen hänet! Hän on hieno mies. Ja sinä, sinä olet kyllä ihan oikea senegalilainen. Tervetuloa!
Maanantaina Astrid tosin käveli kaikkien minua kiinnostavien kulmaputiikkien ohi ja töni minua ostoksille kadun eri päissä oleviin kahteen epicerie’hen (ns. siirtomaatavarakauppa eli hienompia merkkejä myyvä liike) ja Shellille. Itse hän osti ilmastoidusta epiceriestä mehua ja Shelliltä riisiä. Tympeän näköiset myyjät eivät edes vaivautuneet tervehtimään kaupassa, josta amerikkalaiset murot paistoivat kadulle asti. Itse ostin siitä vähiten tympeästä epiceriestä tarpeet ensi hätään eli vaatteiden pesuun ja aamupalaksi: marseille-saippuan, purkin appelsiinihilloa ja pikkupaketin Vache qui rit’ä.
Valintani naurattivat myyjää niin, että sain 50 frangia (noin 8 senttiä) alennusta 2 050 frangin ostoksistani. No, oikeasti oli kyse siitä, että tarjosin 50 frangin maksamiseen tuhatlappusta, eikä myyjällä todennäköisesti ollut niin paljoa vaihtorahaa. Hyvitin lahjani seuraavassa kulmassa, kun ostin hedelmämyyjältä made-hedelmän (en tiedä kirjoitetaanko se noin), josta myyjä pyysi 150 frangia, vaikka se varmaankin oikeasti maksaisi 100 frangia. Päätin, että menköön; sainhan juuri itse 50 frangia lahjaksi.
Tänään lähdin ostoksille yksin. Olin Karoliinan kanssa Facebook-chatin avulla miettinyt, mitä voisin laittaa itselleni illalliseksi. Tostan tarjoaa työntekijöilleen lounaan, mutta iltaruoka pitää järjestää itse. Mieleni teki jotain lämmintä, mutta kulman takana salaattia myyvien naisten notkuvan vihreät pöydät houkuttelivat myös. Ratkaisu oli salade locale eli keitetyistä perunoista, sipulikastikkeesta, salaatista, tomaatista ja kurkusta koostuva kevyt ja lämmin iltaruoka. Siihen vielä puolikas patonki ja avot! Vatsa täynnä. Harmi etten ottanut annoksestani kuvaa ennen kuin hotkin sen, niin komealta se näytti. No, ehkä sitten huomenna.
Mutta hauskinta tässä ostosreissussa oli se, että sain heti ystäviä. Kulmakaupassa, josta ostin jarakhit eli muoviset varvassandaalit sekä sinappia, sokeria, klooria, maitojauhetta, sipulia ja valkosipulia, mauritanialainen mies naureskeli kovalle yritykselleni tingata jarakheista pois 300 frangia. Jarakhit olivat tosi hienot, ja myyjä pyysi niistä itsepintaisesti tuhat frangia eli noin 1,50 euroa – olinhan tehnyt alkeellisen virheen ja näyttänyt, että olen kiinnostunut juuri niistä. Halvemmat jarakhit maksoivat 500 frangia, mutta ne olivat ihan tavallista laatua. Nämä toiset taas olivat muovivarppareiksi suorastaan hienot, ja mikä parasta: niiden pohjassa luki SOSAPLAST MADE IN SN. Kyllä minä senegalilaista jarakheista maksan mieluusti enemmän kuin kiinalaisista. Lopulta myyjää nauratti ostosteni tekeminen niin paljon, että hän laski sittenkin loppulaskusta pois sata frangia. Olin tyytyväinen, ja taisi olla kauppiaskin. Kaiken kaikkiaan tuhlasin kauppaan 3500 frangia eli noin 5,40 euroa. Vastapäätä myyntipöytiään pitäviltä naisilta ostin vielä banaania, perunoita ja paahdettuja cashew-pähkinöitä.
Sitten jatkoin matkaa takaisin kotia kohti. Poikkesin vielä lähimmässä putiikissa ostamassa leipää. Olin kauppaan velkaa aamulta 25 frangia, jonka maksoin nyt takaisin. Myyjän poika yritti huijata ylimääräistä rahaa, mutta kysyin kaupan edessä olleelta naiselta, paljonko puolikas patonki maksaa. Pääsimme yhteisymmärrykseen leivän oikeasta hinnasta, mutta sitten annoin pojalle takaisin 25 frangia ja selitin aamun velkani. Kaupan edessä istuneet ihmiset seurasivat kaupantekoani ihmeissään ja rupesivat kyselemään, mistä olen. Kerroin, että tulen Suomesta, mutta olen ainakin osittain fatickilainen. Ihmiset eivät uskoneet korviaan, vaan luulivat minun olevan väsynyt (fatiguée).
- Je viens de la Finlande, mais je suis presque moitiers Fatiquois.
- Quoi? Fatiguée?
- Non, Fatiquois.
- Tu es fatiguée ?
- Non ! Je viens de Fatick !
Olisittepa nähneet ihmisten ilmeet. Silmät kirkastuivat, suupielet venyivät korviin, ja kaikki hihkuivat.
- No mistä päin Fatickia olet, kysyi yksi mies.
- Ndia-Ndiayesta.
- Ah, minä tulen Niakharista!
- No, olen minä sielläkin käynyt. Tunnen pastori Joseph Senghorin.
- Pastori Joseph Senghor! Minäkin tunnen hänet! Hän on hieno mies. Ja sinä, sinä olet kyllä ihan oikea senegalilainen. Tervetuloa!
torstai 2. heinäkuuta 2009
Isovarvas valvoo
Tänään ei ollut mitään pelkoa siitä, että myöhästyisin lennolta. Heräsin isotätini Siirin luona Vantaalla aamuviideltä. Herättäjänä ei ollut kello, ei puhelin. Untani ei häirinnyt edes viideltä aamupalaa laittamaan nousseen Siirin touhuilu. Minut herätti vasen isovarvas.
En tiedä mikä ufolähetin tai kellokorttisiru isovarpaassani on, mutta jostain se vain aina tietää, milloin pitää mennä. Sitä alkaa kiskoa ja nyppiä, kun jotain on tekeillä. Niin nytkin. Yritin olla huomioimatta varpaan viestiä, mutta mikään ei auttanut. Puoli kuudelta jouduin antamaan sille periksi.
Kun sitten tukka pystyssä nousin varpaan käskystä, komennon otti Siiri. Hän huolehti sisarensa lapsenlapsesta niin hyvin kuin taisi. Keitti puurot, laittoi vielä voileivät mukaan ja lupasi muistaa iltarukouksessa. Se lämmitti, Siirin kanssa on ollut aina mukavaa jutella ja oleilla, vaikka harvoin on nähtykin.
Lento lähtee puolen tunnin päästä. Perillä olen ehkä ensi yönä, johonkin aikaan. Olen saanut paljon hyvän matkan toivotuksia. Kiitos niistä, niiden voimalla jaksan nuokkua pitkät lennot ja välilaskut Frankfurtissa ja Lissabonissa.
Lukekaa blogia ja kommentoikaa, jos siltä tuntuu. Olisi kiva kuulla myös, mitä teille kuuluu - jos ei blogissa, niin sähköpostilla. Nyt pitää mennä, isovarvas nyppii jo pahasti. Nähdään!
En tiedä mikä ufolähetin tai kellokorttisiru isovarpaassani on, mutta jostain se vain aina tietää, milloin pitää mennä. Sitä alkaa kiskoa ja nyppiä, kun jotain on tekeillä. Niin nytkin. Yritin olla huomioimatta varpaan viestiä, mutta mikään ei auttanut. Puoli kuudelta jouduin antamaan sille periksi.
Kun sitten tukka pystyssä nousin varpaan käskystä, komennon otti Siiri. Hän huolehti sisarensa lapsenlapsesta niin hyvin kuin taisi. Keitti puurot, laittoi vielä voileivät mukaan ja lupasi muistaa iltarukouksessa. Se lämmitti, Siirin kanssa on ollut aina mukavaa jutella ja oleilla, vaikka harvoin on nähtykin.
Lento lähtee puolen tunnin päästä. Perillä olen ehkä ensi yönä, johonkin aikaan. Olen saanut paljon hyvän matkan toivotuksia. Kiitos niistä, niiden voimalla jaksan nuokkua pitkät lennot ja välilaskut Frankfurtissa ja Lissabonissa.
Lukekaa blogia ja kommentoikaa, jos siltä tuntuu. Olisi kiva kuulla myös, mitä teille kuuluu - jos ei blogissa, niin sähköpostilla. Nyt pitää mennä, isovarvas nyppii jo pahasti. Nähdään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
