Kaipuu - nostalgie - missing

Olen ajatellut tämän tekstin kirjoittamista jo kuukauden päivät, mutta aina on joku äkkinäisempi tilanne mennyt edelle, sekoittanut ajatukset ja vienyt keskittymisen. Toisaalta halusin myös antaa itselleni aikaa Suomeen sopeutumiseen, etten vedä keskelle mielen siirtymistä liian äkkinäisiä johtopäätöksiä.

Palasin Suomeen juuri ennen joulua, ja käytin sen jälkeen yli kaksi viikkoa aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä matkatavaroideni metsästämiseen. Niiden saaminen kesti 2,5 viikkoa, koska suomalaiset lentokenttätyöntekijät eivät jaksaneet tai viitsineet tehdä töitään. No, pitkällä pinnalla ja sinnillä siitä selvittiin: matkatavarat tulivat lopulta kotiin ja vieläpä aivan ehjinä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tuo reilu kaksi viikkoa hidasti henkistä siirtymistäni, koska olin matkalaukkujeni mukana koko ajan vielä matkalla. Matka oli ohi vasta, kun laukut oli purettu. Vasta silloin kun siirsin Senegalilta tuoksuvat kankaat kaappeihin, olin valmis luopumaan niiden muistuttamasta elämästä. Kahdessa paikassa kun ei voi elää samaan aikaan, on valittava vain toinen, jossa sitten yrittää elää parhaaksi sovittelemallaan tavalla.

Suomalais-senegalilainen elämäntapa ei Suomessa ole ihan itsestäänselvyys. Sopeutumiseen on liittynyt hauskoja pikku oivalluksia, joita tavallinen matkailija ei niin huomaisikaan, mutta joihin minä puolen vuoden aikana jo ehdin tottua.

Ensinnäkin ihmettelin pitkään, miksi tunsin itseni hyvin alastomaksi aina, kun menin suihkuun. Helposti sitä luulisi, että se on aika luonnollista, mutta minun tunteessani oli jotain varsin kummallista. Oivalsin tämän uutena vuotena, kun seisoin paljain jaloin ystävän talossa, jossa lattiassa oli karvainen kokolattiamatto.

Olin nimenomaan paljain jaloin.

Senegalissa en ollut koskaan paljain jaloin. Tietysti kuljin puoli vuotta ilman sukkia, mutta jalassa oli aina jonkinlaiset varvastossut. Myös suihkuun mennessä. Suomessa tunsin itseni alastomaksi, kun lattian ja jalkapohjien välistä puuttui muovitossun suojaava kerros. Nyt siihen on jo tottunut, mutta silloin kokemus oli vahva, se suorastaan viesti vaarasta. Paljaat jalkapohjani huusivat aivoille: "Oletko varma, ettei matkalla suihkuun ole teräviä lasinsiruja tai piikkejä? Entä jos suihkussa väijyy skorpioni tai jalkasieni?" Jouduin selittämään itselleni monta kertaa, ettei suomalaisten talojen suihkuissa ole lasinsiruja, piikkejä tai skorpioneja. Jalkasientä voi olla, mutta sille en voi mitään. Suomessa ei taida olla kohteliasta epäillä muiden ihmisten suihkuja jalkasienipesiksi.

Toinen oivallus oli yhtä huvittava. Ajoin työpaikalleni tammikuisena aamupäivänä ja ihmettelin. Maisema oli huikaisevan kaunis, puut olivat lumihuurteessa ja aurinko paistoi kauniisti. Minun olisi tietysti pitänyt huokailla valkoisen maiseman kauneutta, mutta ei, minun mielestäni kuviossa oli jotain pielessä.

Tiellä ei ollut liikennettä.

Senegalissa vastaava tilanne ei olisi tullut kuuloonkaan. Siis että lähden liikkeelle ennen keskipäivää, eikä tiellä ole yhtään vastaantulijaa tai samaan suuntaan kulkijaa. Aivan käsittämätöntä. Suomessa tunsin itseni kuninkaalliseksi, kun en joutunut suhtautumaan edellä kulkevaan kummalliseen viritykseen tai vastaan tulevaan, vinoon pakattuun rekkaan kuin räjähdealttiiseen liikenneturvallisuuspommiin.

Käsittämätöntä on myös se, että mistä tahansa lähikaupasta saa melkein mitä vaan valmiiksi raastetusta juustosta postimerkkeihin. Ai ettei kaikkia näitä tarvitsekaan hakea kolmesta eri kaupasta? Tylsää.

Ja että puhelimeen voi puhua niin kauan kuin huvittaa, eikä krediitti lopukaan kesken? Vaarallista.

Että taivaalta tulevaa valkoista ainetta täytyy siirtää paikasta toiseen, jotta pääsee liikkumaan? Ärsyttävää. Senegalissa hiekkaa oli tietysti joka paikassa, mutta sitä ei sentään tarvinnut lapioida paikasta toiseen.

Ja sukkia täytyy pitää parhaimmillaan kolme kerrosta, että tarkenee, ja siihen päälle pitää tietysti vetää pakkasta kestävät kengät. Voi varvastossut, miten helppoja kapistuksia olittekaan.

Jos illalla ei ole tekemistä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa yksin televisiota. Se on ahdistavaa, kun on juuri elänyt puoli vuotta ihmisten keskellä täysin ilman televisiota. Erityisen ahdistavaa se on silloin, kun ei satu tuntemaan minkäänlaista kiinnostusta satunnaisen narsistisen hääparin juhlajärjestelyjä tai suhteen kärhämiä kohtaan.

Kauppaan on sijaintipaikastani riippuen vähintään kilometrin, joskus jopa 13 kilometrin matka. Sieltä saa kaikkea, mutta ei niitä ruokia, joita kaipaan. Tuoretta mangoa, paahdettuja maapähkinöitä, kokkareista maitojauhetta täältä ei löydy.

Toisaalta, myönnetään, oikea ja kokkareeton suomalainen rasvaton maito on maistunut tosi hyvältä.

Pyykinpesu se vasta kummallista onkin. Sen kun laittaa vain koneeseen, menee takaisin Facebookiin ja palaa tunnin päästä ottamaan pyykit pois koneesta. Senegalissa olisin kyllä saanut pyykkini pestyä tunnissa, mutta kovan hikoilun ja valtavan vääntämisen tuloksena.

Eikä alusvaatteita tarvitse enää silittää, koska täällä ei ole mangokärpäsiä, jotka munisivat vaatteiden saumoihin? Jaaha, onpas tämä helppoa.

Elämä Suomessa on joiltakin osin todella erilaista kuin elämä Senegalissa, mutta sujahtaminen yhdestä toiseen on sujunut yllättävän helposti. Enää en kaipaa kuin Senegalin tuoksuja, värejä, ääniä, makuja - ja ihmisiä. Osan asioista pystyy siirtämään tännekin: tuoksut häilähtävät pyykkisaippuassa, värit puuvillakankaassa, äänet musiikissa ja maut ruoissa. Mutta ihmisiä ei tänne saa siirrettyä.

Siinä se kaipuun ydin onkin. Minulla on yhteisö kahdessa eri maassa, kahdella eri mantereella, mutta pystyn olemaan fyysisesti paikalla vain yhdessä kerrallaan. Nyt pystyn sen jo hyväksymään, mutta milloinkaan en siihen totu.