Olen ajatellut tämän tekstin kirjoittamista jo kuukauden päivät, mutta aina on joku äkkinäisempi tilanne mennyt edelle, sekoittanut ajatukset ja vienyt keskittymisen. Toisaalta halusin myös antaa itselleni aikaa Suomeen sopeutumiseen, etten vedä keskelle mielen siirtymistä liian äkkinäisiä johtopäätöksiä.
Palasin Suomeen juuri ennen joulua, ja käytin sen jälkeen yli kaksi viikkoa aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä matkatavaroideni metsästämiseen. Niiden saaminen kesti 2,5 viikkoa, koska suomalaiset lentokenttätyöntekijät eivät jaksaneet tai viitsineet tehdä töitään. No, pitkällä pinnalla ja sinnillä siitä selvittiin: matkatavarat tulivat lopulta kotiin ja vieläpä aivan ehjinä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tuo reilu kaksi viikkoa hidasti henkistä siirtymistäni, koska olin matkalaukkujeni mukana koko ajan vielä matkalla. Matka oli ohi vasta, kun laukut oli purettu. Vasta silloin kun siirsin Senegalilta tuoksuvat kankaat kaappeihin, olin valmis luopumaan niiden muistuttamasta elämästä. Kahdessa paikassa kun ei voi elää samaan aikaan, on valittava vain toinen, jossa sitten yrittää elää parhaaksi sovittelemallaan tavalla.
Suomalais-senegalilainen elämäntapa ei Suomessa ole ihan itsestäänselvyys. Sopeutumiseen on liittynyt hauskoja pikku oivalluksia, joita tavallinen matkailija ei niin huomaisikaan, mutta joihin minä puolen vuoden aikana jo ehdin tottua.
Ensinnäkin ihmettelin pitkään, miksi tunsin itseni hyvin alastomaksi aina, kun menin suihkuun. Helposti sitä luulisi, että se on aika luonnollista, mutta minun tunteessani oli jotain varsin kummallista. Oivalsin tämän uutena vuotena, kun seisoin paljain jaloin ystävän talossa, jossa lattiassa oli karvainen kokolattiamatto.
Olin nimenomaan paljain jaloin.
Senegalissa en ollut koskaan paljain jaloin. Tietysti kuljin puoli vuotta ilman sukkia, mutta jalassa oli aina jonkinlaiset varvastossut. Myös suihkuun mennessä. Suomessa tunsin itseni alastomaksi, kun lattian ja jalkapohjien välistä puuttui muovitossun suojaava kerros. Nyt siihen on jo tottunut, mutta silloin kokemus oli vahva, se suorastaan viesti vaarasta. Paljaat jalkapohjani huusivat aivoille: "Oletko varma, ettei matkalla suihkuun ole teräviä lasinsiruja tai piikkejä? Entä jos suihkussa väijyy skorpioni tai jalkasieni?" Jouduin selittämään itselleni monta kertaa, ettei suomalaisten talojen suihkuissa ole lasinsiruja, piikkejä tai skorpioneja. Jalkasientä voi olla, mutta sille en voi mitään. Suomessa ei taida olla kohteliasta epäillä muiden ihmisten suihkuja jalkasienipesiksi.
Toinen oivallus oli yhtä huvittava. Ajoin työpaikalleni tammikuisena aamupäivänä ja ihmettelin. Maisema oli huikaisevan kaunis, puut olivat lumihuurteessa ja aurinko paistoi kauniisti. Minun olisi tietysti pitänyt huokailla valkoisen maiseman kauneutta, mutta ei, minun mielestäni kuviossa oli jotain pielessä.
Tiellä ei ollut liikennettä.
Senegalissa vastaava tilanne ei olisi tullut kuuloonkaan. Siis että lähden liikkeelle ennen keskipäivää, eikä tiellä ole yhtään vastaantulijaa tai samaan suuntaan kulkijaa. Aivan käsittämätöntä. Suomessa tunsin itseni kuninkaalliseksi, kun en joutunut suhtautumaan edellä kulkevaan kummalliseen viritykseen tai vastaan tulevaan, vinoon pakattuun rekkaan kuin räjähdealttiiseen liikenneturvallisuuspommiin.
Käsittämätöntä on myös se, että mistä tahansa lähikaupasta saa melkein mitä vaan valmiiksi raastetusta juustosta postimerkkeihin. Ai ettei kaikkia näitä tarvitsekaan hakea kolmesta eri kaupasta? Tylsää.
Ja että puhelimeen voi puhua niin kauan kuin huvittaa, eikä krediitti lopukaan kesken? Vaarallista.
Että taivaalta tulevaa valkoista ainetta täytyy siirtää paikasta toiseen, jotta pääsee liikkumaan? Ärsyttävää. Senegalissa hiekkaa oli tietysti joka paikassa, mutta sitä ei sentään tarvinnut lapioida paikasta toiseen.
Ja sukkia täytyy pitää parhaimmillaan kolme kerrosta, että tarkenee, ja siihen päälle pitää tietysti vetää pakkasta kestävät kengät. Voi varvastossut, miten helppoja kapistuksia olittekaan.
Jos illalla ei ole tekemistä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa yksin televisiota. Se on ahdistavaa, kun on juuri elänyt puoli vuotta ihmisten keskellä täysin ilman televisiota. Erityisen ahdistavaa se on silloin, kun ei satu tuntemaan minkäänlaista kiinnostusta satunnaisen narsistisen hääparin juhlajärjestelyjä tai suhteen kärhämiä kohtaan.
Kauppaan on sijaintipaikastani riippuen vähintään kilometrin, joskus jopa 13 kilometrin matka. Sieltä saa kaikkea, mutta ei niitä ruokia, joita kaipaan. Tuoretta mangoa, paahdettuja maapähkinöitä, kokkareista maitojauhetta täältä ei löydy.
Toisaalta, myönnetään, oikea ja kokkareeton suomalainen rasvaton maito on maistunut tosi hyvältä.
Pyykinpesu se vasta kummallista onkin. Sen kun laittaa vain koneeseen, menee takaisin Facebookiin ja palaa tunnin päästä ottamaan pyykit pois koneesta. Senegalissa olisin kyllä saanut pyykkini pestyä tunnissa, mutta kovan hikoilun ja valtavan vääntämisen tuloksena.
Eikä alusvaatteita tarvitse enää silittää, koska täällä ei ole mangokärpäsiä, jotka munisivat vaatteiden saumoihin? Jaaha, onpas tämä helppoa.
Elämä Suomessa on joiltakin osin todella erilaista kuin elämä Senegalissa, mutta sujahtaminen yhdestä toiseen on sujunut yllättävän helposti. Enää en kaipaa kuin Senegalin tuoksuja, värejä, ääniä, makuja - ja ihmisiä. Osan asioista pystyy siirtämään tännekin: tuoksut häilähtävät pyykkisaippuassa, värit puuvillakankaassa, äänet musiikissa ja maut ruoissa. Mutta ihmisiä ei tänne saa siirrettyä.
Siinä se kaipuun ydin onkin. Minulla on yhteisö kahdessa eri maassa, kahdella eri mantereella, mutta pystyn olemaan fyysisesti paikalla vain yhdessä kerrallaan. Nyt pystyn sen jo hyväksymään, mutta milloinkaan en siihen totu.
maanantai 1. helmikuuta 2010
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Oikaisuja
Puoli vuotta Senegalissa kului kuin vilauksessa. Palaan työpaikalleni maakuntalehden aluetoimitukseen huomenna, vuoden 2010 ensimmäisenä maanantaina. Olen todellisuuden paluusta kauhuissani, mutta toisaalta olen onnistunut hyväksymään tilanteen, jollain tasolla, ainakin toistaiseksi.
En ole lukenut yhtään suomalaista sanomalehteä sen jälkeen, kun lähdin Senegaliin. Se on ollut hirveän virkistävää. Olen toki seurannut uutisia internetistä, mutta harvoin ja valikoiden. Nyt minun pitäisi palata uutisvirtaan, sekä räpiköimään sen kuohuissa että lykkäämään lisää vauhtia kosken pyörteisiin. Hiukan kyllä hirvittää, eikä edes hiukan. Mutta meni syteen tai saveen, takaisin on mentävä.
Muistia virkistääkseni luin läpi myös Journalistin ohjeet, joita ammatti-ihmisenä noudatan tietysti koko ajan työssäni. En ollut Senegalissa journalisti, mutta muutamat ohjeet alkoivat heti kolkutella puolen vuoden takaista omatuntoani. Nimittäin journalistin ohjeessa numero kahdeksan todetaan: journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Numerossa kymmenen: tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu. Numero 20: olennainen virhe on viipymättä korjattava.
Blogiteksteissäni on virheitä. Olen toki havainnut virheet jo jokin aika sitten (mahdollisesti heti tekstin julkaisemisen jälkeen), mutta valitettavasti on olemassa pakottavia asianhaaroja, jotka ovat estäneet virheiden oikaisun viipymättä (kuten esimerkiksi äärimmäinen laiskuus). Haluan tehdä parannuksen ja palata hyväksi journalistiksi. Tarkistan tiedot ja korjaan virheet nyt viipymättä.
- Anatomian oppitunti gambialaisessa puskassa, 17. heinäkuuta. Julkinen liikenneväline, jossa seitsemän asiakasta ja kuljettaja hytkyivät kahdeksan tunnin ja yhden pissatauon ajan, oli tietenkin farmari-Peugeot 505, ei mikään 405. Tämä on äärimmäisen tärkeä täsmennys. Farmari-Peugeot 505:t ovat katoavaa kansanperinnettä, sillä niitä ei enää valmisteta. Vaikka kaikki maailman farmari-Peugeot 505:t on todennäköisesti dumpattu Senegaliin, ja vaikka kaikkein kehnoimmatkin osat kierrätetään kolmeentoista kertaan eri autopurkamoiden kautta, lopulta tämä kansanperinne ruostuu ja lahoaa tien varsille. Se on väistämätöntä, sillä 1980-luvusta on jo 30 vuotta, eikä Peugeot 505:kään elä ikuisesti.
- Patsasteleva presidentti, 19. heinäkuuta. Mamellesin kukkulan laella seisoo tietenkin ihan oikea majakka, ei mikään linkkimasto. Ja nyt sillä toisella kukkulalla seisoo myös se täysin valmis Afrikan renessanssi –pronssipatsas, jonka on rahoittanut ja rakentanut Pohjois-Korea, ja jonka pääsylipputuloista presidentti Wade aikoo kuoria 33 prosenttia omaan pussiinsa. Viime viikolla kiistely patsaasta huipentui siihen, että Wade loukkasi sekä kristittyjä että niitä muslimeita, jotka ovat arvostelleet hänen patsashankettaan. Pahantuulinen, eläkeikäinen Wade laukoi ilmoille, ”etteivät muslimitkaan välitä siitä, mitä kristityt kirkoissaan tekevät, vaikka palvovatkin siellä Jeesusta, joka ei ole Jumala”. Tästä nousi syystäkin melkoinen äläkkä, jossa sekä kristityt että muslimit tuomitsivat presidentin päättömät puheet. Wade vastasi äläkkään pitämällä pitkän uudenvuoden puheen, jossa ei tietenkään pyytänyt anteeksi omaa törttöilyään, vaan syytti ihmisiä/mediaa hänen sanojensa vääristelystä ja väärin ymmärtämisestä. Miten tämä nyt kuulostaakin jotenkin tutulta…?
- Päivien viemää, 24. heinäkuuta. Rukouskutsut kaikuvat siis aamulla kuudelta, iltapäivällä kahdelta ja viideltä, sekä illalla seitsemältä ja kahdeksalta. Alkuperäisen tekstin virheet johtuivat jostain kummallisesta kellon vääristymisestä ja siitä, etten tainnut tarkistaa tekstiä ennen kuin julkaisin sen. Enkä sitä paitsi pitänyt puoleen vuoteen lainkaan rannekelloa. Rukoushuutojen, auringonvalon värin ja muiden rutiinien avustamana opin arvioimaan aikaa kymmenen minuutin tarkkuudella. Suomessa olen ihan hukassa, kun arvioinnin ja kellon yhteistyö ei toimi lainkaan samalla tavalla. On pakko pitää kelloa, joka painaa ja hiostaa. Ääh.
- Joulukuusi, sokerikriisi ja muita talviaskareita, 16. joulukuuta. Kyllä se oli aito joulukuusi. Niitä kuulemma tuodaan Tanskasta. Siis joulukuusia Tanskasta! Metsien maa Suomi on kyllä hukannut bisnesvaistonsa kokonaan.
En ole lukenut yhtään suomalaista sanomalehteä sen jälkeen, kun lähdin Senegaliin. Se on ollut hirveän virkistävää. Olen toki seurannut uutisia internetistä, mutta harvoin ja valikoiden. Nyt minun pitäisi palata uutisvirtaan, sekä räpiköimään sen kuohuissa että lykkäämään lisää vauhtia kosken pyörteisiin. Hiukan kyllä hirvittää, eikä edes hiukan. Mutta meni syteen tai saveen, takaisin on mentävä.
Muistia virkistääkseni luin läpi myös Journalistin ohjeet, joita ammatti-ihmisenä noudatan tietysti koko ajan työssäni. En ollut Senegalissa journalisti, mutta muutamat ohjeet alkoivat heti kolkutella puolen vuoden takaista omatuntoani. Nimittäin journalistin ohjeessa numero kahdeksan todetaan: journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Numerossa kymmenen: tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu. Numero 20: olennainen virhe on viipymättä korjattava.
Blogiteksteissäni on virheitä. Olen toki havainnut virheet jo jokin aika sitten (mahdollisesti heti tekstin julkaisemisen jälkeen), mutta valitettavasti on olemassa pakottavia asianhaaroja, jotka ovat estäneet virheiden oikaisun viipymättä (kuten esimerkiksi äärimmäinen laiskuus). Haluan tehdä parannuksen ja palata hyväksi journalistiksi. Tarkistan tiedot ja korjaan virheet nyt viipymättä.
- Anatomian oppitunti gambialaisessa puskassa, 17. heinäkuuta. Julkinen liikenneväline, jossa seitsemän asiakasta ja kuljettaja hytkyivät kahdeksan tunnin ja yhden pissatauon ajan, oli tietenkin farmari-Peugeot 505, ei mikään 405. Tämä on äärimmäisen tärkeä täsmennys. Farmari-Peugeot 505:t ovat katoavaa kansanperinnettä, sillä niitä ei enää valmisteta. Vaikka kaikki maailman farmari-Peugeot 505:t on todennäköisesti dumpattu Senegaliin, ja vaikka kaikkein kehnoimmatkin osat kierrätetään kolmeentoista kertaan eri autopurkamoiden kautta, lopulta tämä kansanperinne ruostuu ja lahoaa tien varsille. Se on väistämätöntä, sillä 1980-luvusta on jo 30 vuotta, eikä Peugeot 505:kään elä ikuisesti.
- Patsasteleva presidentti, 19. heinäkuuta. Mamellesin kukkulan laella seisoo tietenkin ihan oikea majakka, ei mikään linkkimasto. Ja nyt sillä toisella kukkulalla seisoo myös se täysin valmis Afrikan renessanssi –pronssipatsas, jonka on rahoittanut ja rakentanut Pohjois-Korea, ja jonka pääsylipputuloista presidentti Wade aikoo kuoria 33 prosenttia omaan pussiinsa. Viime viikolla kiistely patsaasta huipentui siihen, että Wade loukkasi sekä kristittyjä että niitä muslimeita, jotka ovat arvostelleet hänen patsashankettaan. Pahantuulinen, eläkeikäinen Wade laukoi ilmoille, ”etteivät muslimitkaan välitä siitä, mitä kristityt kirkoissaan tekevät, vaikka palvovatkin siellä Jeesusta, joka ei ole Jumala”. Tästä nousi syystäkin melkoinen äläkkä, jossa sekä kristityt että muslimit tuomitsivat presidentin päättömät puheet. Wade vastasi äläkkään pitämällä pitkän uudenvuoden puheen, jossa ei tietenkään pyytänyt anteeksi omaa törttöilyään, vaan syytti ihmisiä/mediaa hänen sanojensa vääristelystä ja väärin ymmärtämisestä. Miten tämä nyt kuulostaakin jotenkin tutulta…?
- Päivien viemää, 24. heinäkuuta. Rukouskutsut kaikuvat siis aamulla kuudelta, iltapäivällä kahdelta ja viideltä, sekä illalla seitsemältä ja kahdeksalta. Alkuperäisen tekstin virheet johtuivat jostain kummallisesta kellon vääristymisestä ja siitä, etten tainnut tarkistaa tekstiä ennen kuin julkaisin sen. Enkä sitä paitsi pitänyt puoleen vuoteen lainkaan rannekelloa. Rukoushuutojen, auringonvalon värin ja muiden rutiinien avustamana opin arvioimaan aikaa kymmenen minuutin tarkkuudella. Suomessa olen ihan hukassa, kun arvioinnin ja kellon yhteistyö ei toimi lainkaan samalla tavalla. On pakko pitää kelloa, joka painaa ja hiostaa. Ääh.
- Joulukuusi, sokerikriisi ja muita talviaskareita, 16. joulukuuta. Kyllä se oli aito joulukuusi. Niitä kuulemma tuodaan Tanskasta. Siis joulukuusia Tanskasta! Metsien maa Suomi on kyllä hukannut bisnesvaistonsa kokonaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
