Kilpivarustelua

Siihen on enää viikko ja puolikas päälle. Olen mielestäni hyvässä vaiheessa valmistelun kanssa. Vakuutukset, rokotukset, asuntojärjestelyt, osoitteenmuutokset. Mitä vielä puuttuu, sen ehdin hoitaa. Näin olen itselleni vakuutellut.

Siitä huolimatta aloitin pakkaamisen jo nyt, melkein kaksi viikkoa ennen lähtöä. Juhannuksen sateet eivät minua haitanneet, kun kävin läpi vaatevarastoani. Jako oli julma: yhteen pinoon ne, mitä en varmasti tarvitse (villapaidat, urheilukerrastot, suurin osa pitkähihaisista housuista ja t-paidoista), toiseen pinoon ne, jotka pääsivät jatkoon (helletopit, kaprihousut, kirjavista perinnekankaista ommellut puvut).

Niistäkin jouduin hyllyttämään heti kaksi kolmannesta, eikä matkalaukku mene vieläkään kiinni. Päädyin ainoaan mahdolliseen ratkaisuun: ryhdyin etsimään lähipiiristä suurempaa matkalaukkua lainaksi.

Pakatessa ajatus kirkastuu niin selväksi, että se pakahduttaa. En voi ottaa suomalaisesta elämästäni mukaan kuin sen, mikä kulkee sisälläni, ja sen, mikä mahtuu kahteen 23 kilon matkalaukkuun.

Matkalaukun sisällössä kyse ei ole vain vaatteista. Mukaan pitää mahtua myös kaikki se, jolla yritän torjua terveyttäni mahdollisesti uhkaavia tekijöitä. Ja niitähän Saharan eteläpuolisessa Afrikassa riittää - niin minulle on monien terveydenhoidon ammattilaisten suulla kerrottu. Toki tiedän sen itsekin, maassa esiintyy malariaa, vieraita viruksia, minun suolistolleni liian voimakkaita bakteereja. En ole vastustellut suosituksia, mukaan pitää ottaa lääkkeitä noita vihollisia vastaan. Mutta myös vitamiineja, kalkkia, maitohappobakteereita ja särkylääkkeitä. Pinoittain sellaisia purkkeja, jotka eivät kuulu edes suomalaiseen elämääni. Miksi olen niin varma, että niiden pitää kuulua senegalilaiseen elämääni?

Itse asiassa matkalaukku ja sen sisältö on minun kilpeni sitä Dakarin lentoasemalla kasvoilleni hyökyvää kuumaa henkäystä vastaan. Kuvittelen, että ilman omia vaatteitani, korujani tai kirjojani - tai todisteita länsimaisen lääketieteen ylivallasta trooppisten tautien vastaisessa sodassa - tuo henkäys puhaltaa minut johonkin pois, jossa en enää löydä itseäni. Tarvitsen matkalaukkuani, joka pitää minut minuna. Sen vuoksi hermoilen joka kerta, kun lentokone laskeutuu johonkin, paikkaan jossa en ole kotonani. En pelkää onnettomuutta tai sitä, ettei kentällä ole ketään minua vastassa. Pelkään, että joudun eroon matkalaukustani, sen sisällöstä, joka yhdistää minut johonkin sellaiseen, mitä en voinut ottaa mukaani.