Viikko sitten perjantaina istuin Dakarin esikaupunki Rufisquen kadun varrelle parkkeeratussa tuttavan Mersussa ja tiirailin taivaalle. Taivaalla roikkuneet raskaat sadepilvet pimensivät auringonlaskun niin, että pimeä suorastaan rojahti päällemme kahdeksan aikaan. Arvuuttelin takapenkillä istuneen miehen kanssa, kuinka mahtaa kuunsirppi näkyä tulevana yönä. Uuden kuun näköhavainto nimittäin varmistaa, milloin muslimien pyhä kuukausi Ramadan alkaa.
Kaikissa senegalilaisissa kalentereissa tietysti lukee, milloin uusi kuu ilmestyy taivaalle, eli milloin Ramadan alkaa. Mutta käytännössä se ei ole niin suoraviivaista. Senegalilaiset eivät elä kalenterin perusteella, vaan luottavat "kunnollisiksi tiedettyjen kansalaisten" näköhavaintoihin. Takapenkkiseurana ollut mies selvitti, että näitä kunnollisia ja luotettavia näköhavaintoja kerätään uuden kuun yönä joka puolelta Senegalia. Jos kuuta ei sateen vuoksi nähdä Dakarissa, mutta itärajalla on selkeää, itärajan havainnoitsijat soittavat Ramadan-komitealle Dakariin ja kertovat nähneensä kuunsirpin. Samoin havaintoja kuunnellaan naapurimaista. Näin saadaan varma tieto siitä, että uusi kuu on alkanut ja Ramadan alkaa seuraavana aamuna.
Pimeän tulon jälkeen kuuntelimme herkeämättä radiota. Hiukan kymmenen jälkeen tuli tieto: kuunsirppi on havaittu, Ramadan alkaa lauantaina. Kanssamatkustajani huokasivat: ”Vooooooi!” Eivät siksi, että olisivat olleet pettyneitä; olihan Ramadanin alkaminen käytännössä melkein varmaa. Asian virallinen vahvistus kuitenkin latisti sitä edeltäneen jännittyneen tunnelman. Nyt se siis oli varmaakin varmempaa: seuraavana aamuna olisi herättävä ennen auringonnousua, syötävä hyvin, juotava paljon vettä ja yritettävä selvitä ensimmäisestä paastopäivästä kunnialla.
Minä en aloittanut paastoa. Monet sitä minulle ehdottivat, suorastaan hiukan painostivat, koska niin kuulemma pitää tehdä, jos kaikki läheisenikin paastoavat. En kuulemma ole solidaarinen muita kohtaan, jos en paastoa. Minusta se tuntui kummalliselta, ja tuntuu edelleen. Olenhan koko ajan ollut hyvin hienotunteinen enkä syö tai juo paastoavien ihmisten läsnä ollessa.
Nyt kun paastoa on kestänyt viikon verran, kyselyt ja vaatimukset vain kovenevat. Ihmettelen, mistä tässä nyt on kyse. Ehkä se on osaltaan jonkinlaista hyväntahtoista kiusoittelua, mutta pidemmän päälle se alkaa tuntua inhottavalta. Paastoaminen ei ensinnäkään kuulu minun uskontoni peruspilareihin. Toiseksi uskon, että voin osoittaa solidaarisuutta muullakin tavalla kuin paastoamalla. Olen mielestäni koko ajan niin tehnytkin, esimerkiksi yrittänyt auttaa aina kun on apua tarvittu.
Paaston alkamisen päivänä tein päätöksen: vietän omaa pyhää kuukauttani omalla, luterilaisella tavallani. Aloin lukea Raamattua ensimmäisestä Mooseksen kirjasta alkaen. Vietän oman Ramadanini hiljentymällä henkisesti eli lukemalla omaa pyhää kirjaani, jonka tarinat ovat muuten yllättävän mielenkiintoisia ja paljastavat paljon siitä, miten paljon käytämme raamatullisia viittauksia kaikessa kommunikaatiossa – välttämättä edes muistamatta, että viittaus on Raamatusta.
Tämän henkisen hiljentymisen toteuttamisessa minun ei kuitenkaan tarvitse hiljentää ruumistani. Se raukka on joutunut muutenkin kokemaan niin suuren shokin tullessaan tänne kuumaan, kosteaan, pölyiseen ja mausteiseen maailmaan. En kerta kaikkiaan uskalla rasittaa sitä enempää. Minusta pelkästään se olisi riittävä perustelu, enkä ymmärrä, miksi jotkut tuttavat eivät osaa kunnioittaa sitä. Minähän yritän parhaani mukaan kunnioittaa heidän paastoaan.
perjantai 28. elokuuta 2009
tiistai 25. elokuuta 2009
Ylioppilaskatastrofi
Tuohtunut senegalilainen peruskoulunopettaja huitoo ilmaan selittäessään, miten tämänvuotinen ylioppilaskirjoitusten katastrofi pääsi syntymään.
Vain 30 prosenttia ylioppilaskirjoituksiin osallistuneista oppilaista läpäisi heinäkuussa pidetyt kokeet. Tulos on todennäköisesti Senegalin historian huonoin. Koko maa on ollut tuloksesta täysin tyrmistynyt.
Opettajan mukaan ainekset ovat kasautuneet vuosien mittaan, ja tulos on ollut odotettavissa. Ensinnäkin opettajien koulutustasoa on laskettu: nykyään opettajankoulutukseen pääsee, kunhan on suorittanut ylioppilastutkintoa edeltävän bfem-kokeen. Opettajankoulutusta on myös lyhennetty kahdesta vuodesta seitsemään kuukauteen.
Toiseksi opettajat ovat lakkoilleet viimeisen kolmen vuoden aikana paljon, koska protestoivat vajaan 200 euron kuukausipalkkaansa ja jatkuvasti pieneneviä koulujen materiaalimäärärahoja vastaan. Tuohtuneen opettajan luokassa on 50 kymmenvuotiasta oppilasta. Silti lukuvuosimaksuja on jouduttu nostamaan joka vuosi. Lakkojen takia koulupäivät ovat lyhentyneet ja opetuksen taso tietenkin laskenut saman verran.
Jotkut vanhemmat ovat tehneet kehityksestä omat johtopäätöksensä. Jos perheellä on rahaa, he ottavat lapsensa pois valtion koulusta ja vaihtavat yksityiskouluun. Harvalla perheellä kuitenkaan on siihen varaa. Päinvastoin, nousevat lukuvuosimaksut aiheuttavat joka vuosi päänvaivaa suurimmalle osalle perheistä.
Opettajan mielestä tilanne on kaikkiaan absurdi. Millaisia kansalaisia voi kasvaa sellaisesta sukupolvesta, jonka koululuokassa ei ole edes metrin mittaa, jolla oppilaille voisi opettaa mittayksiköitä? Tai miten heistä voi tulla ylioppilaita, jos opettajat eivät ole itsekään ylioppilaita?
Kuukausi ylioppilaskatastrofin jälkeen paljastuu, että eräs senegalilainen poliitikko on ostanut valtion rahoilla 15 000 euron arvoisen lampun omaan toimistoonsa.
50 oppilaan luokkaa opettava mies huokaa epätoivoisesti.
(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 23.8.2009)
Vain 30 prosenttia ylioppilaskirjoituksiin osallistuneista oppilaista läpäisi heinäkuussa pidetyt kokeet. Tulos on todennäköisesti Senegalin historian huonoin. Koko maa on ollut tuloksesta täysin tyrmistynyt.
Opettajan mukaan ainekset ovat kasautuneet vuosien mittaan, ja tulos on ollut odotettavissa. Ensinnäkin opettajien koulutustasoa on laskettu: nykyään opettajankoulutukseen pääsee, kunhan on suorittanut ylioppilastutkintoa edeltävän bfem-kokeen. Opettajankoulutusta on myös lyhennetty kahdesta vuodesta seitsemään kuukauteen.
Toiseksi opettajat ovat lakkoilleet viimeisen kolmen vuoden aikana paljon, koska protestoivat vajaan 200 euron kuukausipalkkaansa ja jatkuvasti pieneneviä koulujen materiaalimäärärahoja vastaan. Tuohtuneen opettajan luokassa on 50 kymmenvuotiasta oppilasta. Silti lukuvuosimaksuja on jouduttu nostamaan joka vuosi. Lakkojen takia koulupäivät ovat lyhentyneet ja opetuksen taso tietenkin laskenut saman verran.
Jotkut vanhemmat ovat tehneet kehityksestä omat johtopäätöksensä. Jos perheellä on rahaa, he ottavat lapsensa pois valtion koulusta ja vaihtavat yksityiskouluun. Harvalla perheellä kuitenkaan on siihen varaa. Päinvastoin, nousevat lukuvuosimaksut aiheuttavat joka vuosi päänvaivaa suurimmalle osalle perheistä.
Opettajan mielestä tilanne on kaikkiaan absurdi. Millaisia kansalaisia voi kasvaa sellaisesta sukupolvesta, jonka koululuokassa ei ole edes metrin mittaa, jolla oppilaille voisi opettaa mittayksiköitä? Tai miten heistä voi tulla ylioppilaita, jos opettajat eivät ole itsekään ylioppilaita?
Kuukausi ylioppilaskatastrofin jälkeen paljastuu, että eräs senegalilainen poliitikko on ostanut valtion rahoilla 15 000 euron arvoisen lampun omaan toimistoonsa.
50 oppilaan luokkaa opettava mies huokaa epätoivoisesti.
(Julkaistu Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 23.8.2009)
maanantai 17. elokuuta 2009
Viidestoista elokuuta
- Päivää päivää, mitä kuuluu, hyvää kiitos, entäs kotona, alhamdoulilah. Tänään on viidestoista elokuuta!
Sama toistuu kolme kertaa. Kyllä, tänään taitaa tosiaan olla viidestoista elokuuta. Mitäs sitten?
En ole ikinä kuullut, että kuulumisten vaihtamisen yhteydessä olisi kommentoitu viikonpäivää saati sitä, monesko päivä on kyseessä. Varsinkaan pikkukaupunki Fatickissa ei välitetä päivämääristä tuon taivaallista. Tässä täytyy olla jokin koira haudattuna.
Kyselen ihmisiltä, minkä takia viidestoista elokuuta on jotenkin erikoislaatuinen päivä. He katsovat minua kummissaan: sinunhan se pitäisi tietää. Me olemme muslimeja, emme me tästä mitään tiedä. Sinä olet kristitty, ja viidestoista elokuuta on kristittyjen juhlapäivä.
Häpeän puna alkaa nousta poskilleni. En minä vain tiedä, mitä erityistä tapahtuu viidestoista elokuuta. Jätin kalenterini Dakariin, joten en voi edes varmistaa, mikä kansainvälinen juhlapäivä voi olla kyseessä. Sitten keksin: tämän täytyy olla joku katolisten juhla, josta me luterilaiset olemme autuaan tietämättömiä.
Illalla piipahdamme erään puolituttavaperheen luona. Myöhäisen illan pimeydestä vähitellen paljastuva tilanne on vähintään absurdi: puutarhapöytä notkuu olutta ja viiniä, tunnettu fatickilainen kitaristi Mouhamed Faye laulaa puhelimeen sereerilauluja, ja Fatickin katolisen kirkon pappi yrittää sysätä seuraavan aamun messuvuoroaan vieressä istuvalle Joalin katolisen kirkon papille, joka kieltäytyy ehdottomasti.
- Minä pidin messun tänä aamuna Joalissa ennen kuin lähdin tänne. Minä olen nyt kuukauden verran lomalla, enkä todellakaan tule messuun huomenna. Minä aion nukkua! Saat pitää messusi ihan itse!
Viidestoista elokuuta on Jeesuksen äidin Marian taivaaseen astumispäivä. Suomessakin sitä on aikoinaan vietetty, mutta nykyään siitä on jäänteenä enää Marjan ja Marjatan nimipäivä. Katolisille juhlapäivä on tärkeä, koska neitsyt Marialla on iso rooli katolisessa perinteessä.
Tänä vuonna sattui myös niin, että kyseessä oli viimeinen viikonloppu ennen muslimien paastokuukauden ramadanin alkua. Lauantaille osunut Marian juhla oli siis sekä katolisille että muslimeille hyvä syy viettää vauhdikasta viikonloppua.
Kun kello lähestyy yhtätoista, pöytä tyhjenee juomista. Enempää ei jääkaapista tarjoilla. Osa pöytäseurueesta jatkaa vielä keskustan kuppilaan, johon Mouhamed Faye lähti jo aiemmin soittamaan rumpuryhmänsä kanssa. Pappismies hyvästelee kaikki kädestä pitäen ja toivottaa siunausta yön tunneille. Hän lähtee kävelemään kotiinsa virsiä veisaten. Sunnuntain messu on pidettävä, vaikka Marian taivaaseen lähettämisen juhlat vähän venyivätkin.
Sama toistuu kolme kertaa. Kyllä, tänään taitaa tosiaan olla viidestoista elokuuta. Mitäs sitten?
En ole ikinä kuullut, että kuulumisten vaihtamisen yhteydessä olisi kommentoitu viikonpäivää saati sitä, monesko päivä on kyseessä. Varsinkaan pikkukaupunki Fatickissa ei välitetä päivämääristä tuon taivaallista. Tässä täytyy olla jokin koira haudattuna.
Kyselen ihmisiltä, minkä takia viidestoista elokuuta on jotenkin erikoislaatuinen päivä. He katsovat minua kummissaan: sinunhan se pitäisi tietää. Me olemme muslimeja, emme me tästä mitään tiedä. Sinä olet kristitty, ja viidestoista elokuuta on kristittyjen juhlapäivä.
Häpeän puna alkaa nousta poskilleni. En minä vain tiedä, mitä erityistä tapahtuu viidestoista elokuuta. Jätin kalenterini Dakariin, joten en voi edes varmistaa, mikä kansainvälinen juhlapäivä voi olla kyseessä. Sitten keksin: tämän täytyy olla joku katolisten juhla, josta me luterilaiset olemme autuaan tietämättömiä.
Illalla piipahdamme erään puolituttavaperheen luona. Myöhäisen illan pimeydestä vähitellen paljastuva tilanne on vähintään absurdi: puutarhapöytä notkuu olutta ja viiniä, tunnettu fatickilainen kitaristi Mouhamed Faye laulaa puhelimeen sereerilauluja, ja Fatickin katolisen kirkon pappi yrittää sysätä seuraavan aamun messuvuoroaan vieressä istuvalle Joalin katolisen kirkon papille, joka kieltäytyy ehdottomasti.
- Minä pidin messun tänä aamuna Joalissa ennen kuin lähdin tänne. Minä olen nyt kuukauden verran lomalla, enkä todellakaan tule messuun huomenna. Minä aion nukkua! Saat pitää messusi ihan itse!
Viidestoista elokuuta on Jeesuksen äidin Marian taivaaseen astumispäivä. Suomessakin sitä on aikoinaan vietetty, mutta nykyään siitä on jäänteenä enää Marjan ja Marjatan nimipäivä. Katolisille juhlapäivä on tärkeä, koska neitsyt Marialla on iso rooli katolisessa perinteessä.
Tänä vuonna sattui myös niin, että kyseessä oli viimeinen viikonloppu ennen muslimien paastokuukauden ramadanin alkua. Lauantaille osunut Marian juhla oli siis sekä katolisille että muslimeille hyvä syy viettää vauhdikasta viikonloppua.
Kun kello lähestyy yhtätoista, pöytä tyhjenee juomista. Enempää ei jääkaapista tarjoilla. Osa pöytäseurueesta jatkaa vielä keskustan kuppilaan, johon Mouhamed Faye lähti jo aiemmin soittamaan rumpuryhmänsä kanssa. Pappismies hyvästelee kaikki kädestä pitäen ja toivottaa siunausta yön tunneille. Hän lähtee kävelemään kotiinsa virsiä veisaten. Sunnuntain messu on pidettävä, vaikka Marian taivaaseen lähettämisen juhlat vähän venyivätkin.
perjantai 14. elokuuta 2009
Lähdön tunnelmaa
Parin viime viikon ajan Tostanin vapaaehtoistalossa on pakkailtu laukkuja ja eletty lähdön tunnelmassa. Yhdeksästä vapaaehtoisesta yksi on jo lähtenyt ja kaksi lähtee tänä viikonloppuna. Itävaltalainen Astrid sai työnsä tehtyä viime viikolla ja päätti karistaa Senegalin pölyt jaloistaan viikkoa aiemmin kuin oli suunnitellut – hän kun ei ollut nähnyt perhettään sitten viime joulun. Astrid oli onnellinen, että pääsi viettämään hienon kesän Senegalissa, mutta nyt hän oli valmis jatkamaan elämäänsä eteenpäin. Samassa tilanteessa ovat amerikkalaiset Kate ja Sylvan. He ovat työnsä tehneet ja juhlansa juhlineet, ja nyt molemmat ovat valmiita lähtemään takaisin jatkamaan opintojaan ja ”normaalia” elämäänsä.
Kaksi ja puoli kuukautta Senegalissa ei siis saanut Astridia, Katea ja Sylvania tuntemaan, että jotain olisi jäänyt kesken. Mikään täällä ei vaadi heitä jäämään tai palaamaan. Minusta se on kummallista, koska itse koin heti ensimmäisen vierailuni jälkeen, että minun on palattava Senegaliin uudelleen ja uudelleen. Ja niin olen tehnyt.
Mutta ehkä tämä vapaaehtoistyö Dakarissa ei sittenkään koskettanut heitä syvemmältä? Ehkä työ ei antanut heille tunnetta siitä, että Senegal olisi muuttanut heidän elämänsä? Tai ehkä he eivät sittenkään oppineet tuntemaan Senegalia tai senegalilaisia muuten kuin toimiston seinien sisäpuolella tai yhdellä vierailulla kylään. Hehän viettivät lähes koko kolme kuukautta Dakarissa vapaaehtoisten kesken, eivät juuri matkustaneet, tai jos matkustivat, se tapahtui vapaaehtoisten kesken. Totta sekin: miten he olisivatkaan voineet oppia tuntemaan Senegalia, jos eivät päässeet tai halunneet mennä pintaraapaisua syvemmälle?
Kolmen vapaaehtoisen lähtö on herättänyt minussakin lähdön tunnelman. Se on omituista, sillä itse olen ollut täällä vasta puolitoista kuukautta, enkä omasta mielestäni ole vielä valmis lähtemään. Toisaalta olen tietysti miettinyt paljon sitä, miten paluuni Suomeen mahtaa onnistua vuoden pimeimpään ja kylmimpään aikaan. Olen miettinyt myös sitä, miten amerikkalaisiin keskittyvä toimistotyöni Dakarissa ja haluni viettää aikaa senegalilaisten ystävieni kanssa Fatickissa oikeastaan sopivat yhteen - ja jos eivät sovi, minkälaista ratkaisua minun pitäisi tähän ongelmaan etsiä. Siinä mielessä lähdön tunnelma sopii minullekin. Tuntuu siltä, kuin olisin tekemässä jonkinlaista muuttoa, ainakin henkisesti. En vain tiedä vielä itsekään, mihin olen muuttamassa.
Ja täytyy myöntää, että väsymyksen hetkillä myös minun mieleeni nousee pieniä koti-ikävän oireita. Kun oikein väsyttää, haluaisin ottaa Leevi-kissan yhteen kainaloon ja Ville-kissan toiseen, ja nukkua hyvät päiväunet. Kun naapurin portugalilaismiehen lemmikkikoira hyppii innoissaan jalkaa vasten niin kuin Olivia-koira, tekee mieli kaapata se syliin. On ehkä hassua, että ikävöin ensimmäisenä lemmikkieläimiä, mutta toisaalta ymmärrettävää – ihmisten kanssa voi puhua puhelimessa ja kirjoittaa sähköpostia, mutta kissan- ja koirankarvainen yhteys ei toimi kuuden tuhannen kilometrin päähän.
Karvakaverien korvikkeeksi olen napsinut kaapin perälle salaiseen purnukkaan piilotettuja hedelmäaakkosia, joita olen tähän asti yrittänyt säännöstellä tarkasti. Kohta ne loppuvat. Mitäs sitten tehdään?
Kaksi ja puoli kuukautta Senegalissa ei siis saanut Astridia, Katea ja Sylvania tuntemaan, että jotain olisi jäänyt kesken. Mikään täällä ei vaadi heitä jäämään tai palaamaan. Minusta se on kummallista, koska itse koin heti ensimmäisen vierailuni jälkeen, että minun on palattava Senegaliin uudelleen ja uudelleen. Ja niin olen tehnyt.
Mutta ehkä tämä vapaaehtoistyö Dakarissa ei sittenkään koskettanut heitä syvemmältä? Ehkä työ ei antanut heille tunnetta siitä, että Senegal olisi muuttanut heidän elämänsä? Tai ehkä he eivät sittenkään oppineet tuntemaan Senegalia tai senegalilaisia muuten kuin toimiston seinien sisäpuolella tai yhdellä vierailulla kylään. Hehän viettivät lähes koko kolme kuukautta Dakarissa vapaaehtoisten kesken, eivät juuri matkustaneet, tai jos matkustivat, se tapahtui vapaaehtoisten kesken. Totta sekin: miten he olisivatkaan voineet oppia tuntemaan Senegalia, jos eivät päässeet tai halunneet mennä pintaraapaisua syvemmälle?
Kolmen vapaaehtoisen lähtö on herättänyt minussakin lähdön tunnelman. Se on omituista, sillä itse olen ollut täällä vasta puolitoista kuukautta, enkä omasta mielestäni ole vielä valmis lähtemään. Toisaalta olen tietysti miettinyt paljon sitä, miten paluuni Suomeen mahtaa onnistua vuoden pimeimpään ja kylmimpään aikaan. Olen miettinyt myös sitä, miten amerikkalaisiin keskittyvä toimistotyöni Dakarissa ja haluni viettää aikaa senegalilaisten ystävieni kanssa Fatickissa oikeastaan sopivat yhteen - ja jos eivät sovi, minkälaista ratkaisua minun pitäisi tähän ongelmaan etsiä. Siinä mielessä lähdön tunnelma sopii minullekin. Tuntuu siltä, kuin olisin tekemässä jonkinlaista muuttoa, ainakin henkisesti. En vain tiedä vielä itsekään, mihin olen muuttamassa.
Ja täytyy myöntää, että väsymyksen hetkillä myös minun mieleeni nousee pieniä koti-ikävän oireita. Kun oikein väsyttää, haluaisin ottaa Leevi-kissan yhteen kainaloon ja Ville-kissan toiseen, ja nukkua hyvät päiväunet. Kun naapurin portugalilaismiehen lemmikkikoira hyppii innoissaan jalkaa vasten niin kuin Olivia-koira, tekee mieli kaapata se syliin. On ehkä hassua, että ikävöin ensimmäisenä lemmikkieläimiä, mutta toisaalta ymmärrettävää – ihmisten kanssa voi puhua puhelimessa ja kirjoittaa sähköpostia, mutta kissan- ja koirankarvainen yhteys ei toimi kuuden tuhannen kilometrin päähän.
Karvakaverien korvikkeeksi olen napsinut kaapin perälle salaiseen purnukkaan piilotettuja hedelmäaakkosia, joita olen tähän asti yrittänyt säännöstellä tarkasti. Kohta ne loppuvat. Mitäs sitten tehdään?
maanantai 10. elokuuta 2009
Autokoulu kantapään kautta
Senegalilainen liikennekulttuuri eroaa suomalaisesta tismalleen yhtä paljon kuin senegalilainen kulttuuri nyt ylipäätäänkin eroaa suomalaisesta. Senegalissa ei ehkä kannata edes puhua liikennekulttuurista, koska ei ole olemassa mitään yhtä liikennekulttuuria. On yhtä monta kulttuuria kuin on kuljettajaa, ja niitä kuljettajia on todella paljon. Seuraavassa yritän vertailla suomalaista ja senegalilaista liikennettä sekä selventää aihetta sekä itselleni että muille. Pitäkää kiinni penkistänne, tämä on autokoulu kantapään kautta!
Kulkuneuvo = Mikä tahansa väline, jolla pääsee eteenpäin nopeammin kuin kahdella jalalla. Käytännössä tällaisella kulkuneuvolla on joko neljä jalkaa tai sitten kahdesta neljään pyörää. Esimerkkejä: aasin, hevosen tai härän vetämä kärry, polkupyörä, mopo, henkilöauto, farmariauto, pakettiauto, neliveto-avolava, kuorma¬-auto, linja-auto, tahi epämääräisistä peltipaloista kokoon hitsattu laite, jossa on neljä pyörää ja moottori. Myös melkoista taakkaa kantavan kamelin olen joskus nähnyt. Sen sijaan koiria ei valjasteta kulkuneuvoiksi, kuten Suomessa. Myöskään skeittilautoja en ole nähnyt kulkuneuvoina käytettävän, mikä johtunee siitä, että ne olisivat mahdottoman huonoja etenemään hiekassa.
Tie = Mikä tahansa kulkuväylä, jota pitkin pääsee etenemään edellä mainitun kulkuneuvon avulla. Teitä on monenlaisia. Joskus tie voi muistuttaa Pohjankankaan ampuma-aluetta Tykistöprikaatin kranaatinheitinharjoituksen jälkeen, mutta sitäkin pitkin voidaan kuljettaa tuhansia tonneja vaikkapa hiekkaa, maapähkinöitä tai mangoja (tällaisilla osuuksilla jopa raskaasti lastatut kuorma-autot ovat yllättävän vikkeliä käänteissään). Joskus tie voi puolestaan olla kolmikaistainen, sileä ja uusi moottoritie. Tai sitten se voi olla juuri karhuttu punainen soratie, johon kuivuus on polttanut sihteerinkiharaa, tai johon ensimmäisen sateen ja ensimmäisen kuorma-auton kohtaaminen synnyttää komeita kraattereita. Tien leveydellä ei oikeastaan ole väliä; nelivetoinen avolava pääsee mopon mentävää kärrypolkua siinä missä aasikin. Kannattaa tosin pitää kiinni penkistä tai avolavan laidasta.
Liikenne = Se kulkuneuvojen massa, joka tunkeutuu samalle kulkuväylälle. Paikasta riippuen liikenne voi olla hyvin tukkoista tai hyvin liikkuvaa. Ahtaissa paikoissa, esimerkiksi Dakarin sisääntulo- ja ulosmenoväylällä, liikenne antaa työtä monille yritteliäille kaupustelijoille. Hikipyyhkeet, leyhyttelyviuhkat, nenäliinat, vesipussit ja puhelinoperaattorin saldolatauslipukkeet tekevät kauppansa. Hyvin liikkuvan liikenteen seassa jalankulkijan on vaarallista olla. Lehmät sen sijaan eivät kunnioita liikennettä. Ne astelevat tyynesti tien poikki eivätkä vaivaudu edes katsomaan vasemmalle tai oikealle. Yli satasta kaahaavat kuljettajaraukat joutuvat näissä tilanteissa päättämään nopeasti: joko törmään lehmään ja maksan kustannukset (paljon) tai väistän ojaan ja maksan kustannukset (paljon).
Liikennesääntö = Tilanteen mukaan joka suuntaan joustava säännöstö, joka on käytännössä eri asia kuin periaatteessa. Esimerkki: liikennesääntöjen mukaan kiertoliittymään jo ehtineet autot ovat etuoikeutettuja. Käytännössä ympyrässä jo olevat autot väistävät niitä, jotka tuuppaavat sisään liittymään.
Liikennemerkki = Hyvä pohja liimata mainoksia. Turistin vika, jos ei tiedä, mihin suuntaan risteyksestä haluaa kääntyä.
Yksisuuntainen katu = Hätätapauksissa kaksisuuntainen. Hätätapaus on mikä tahansa poikkeuksellinen tapaus, kuten esimerkiksi eksyminen, polttoaineen puute tai yksinkertaisesti laiskuus kiertää oikeaa kautta.
Pysäköintikielto = Hätätapauksissa vapaa pysäköinti. Hätätapaus on mikä tahansa poikkeuksellinen tapaus, kuten esimerkiksi kahvitauko, pissatauko, tervehdystauko.
Turvavyöpakko = Alkaa heti, kun näkyviin tulee santarmi. Turvavyöpakko on ollut voimassa Senegalissa nyt muutaman kuukauden. Vöitä on pidettävä etupenkeillä heti, kun nopeus on yli 50 km/h. Takapenkillä vyöpakkoa ei ole, mutta moniin autoihin vyöt on jo asennettu. Sakko vyön pitämättömyydestä on 3 000 cfa eli noin viisi euroa.
Kuljettaja = Kuka tahansa, jolla on tarpeeksi rohkeutta ja hulluutta astua edellä mainittujen kulkuvälineiden ohjaimiin ja lähteä ohjastamaan kulkuvälinettään edellä mainituille teille edellä mainitun liikenteen ja edellä mainittujen liikennesääntöjen joukkoon. Kuljettajia on montaa eri lajia. Seuraavassa luettelen heistä muutamia.
a) Teuvo, maanteiden kuningas -kuljettaja. Hänelle mikään auto ei ole liian nopea. Hän rakastaa puskurissa roikkumista, mutta ei uskaltaudu ohittamaan ennen kuin se on melkein liian myöhäistä. Ottaa turhia riskejä, joiden laskut joutuu maksamaan useimmiten joku muu kuin Teuvo itse.
b) Ryppy otsassa –kuljettaja. Hän uskoo olevansa oikeassa. Hän tööttäää jokaiselle liikenteen osapuolelle, joka haaksoittelee tiellä hieman epämääräiseen tyyliin. Kun ryppy syvenee, hän alkaa tökkä otsaansa etusormellaan ja osoittaa täten, että tööttäyksen kohde on hänen mielestään idiootti. Suurin osa energiasta meneekin tähän touhuun, mutta mahdolliset liikennevahingot eivät tietenkään johdu siitä, että Ryppy otsassa –kuljettaja olisi ajanut huonosti.
c) Tästä mennään perkele -kuljettaja. Ei tarvittane selitystä. Matkustajat ovat matkan jälkeen mustelmilla ja auton jouset poikki, mutta perille päästiin 110 km/h keskinopeutta, oli tie tai polku millainen tahansa.
d) Erittäin Tärkeän Ihmisen kuljettaja. Erittäin Tärkeällä Ihmisellä ei ole aikaa jumittaa liikenneruuhkassa. Hänet kiidätetään kauniilla autolla suoraan ruuhkien ohi sinne, minne hän on menossa.
e) Hyvä Kuljettaja. Heitä on vähän, mutta tällaisen kuljettajan kyytiin on ilo päästä. Hän ajaa rauhallisesti, ennakoi kaikkien edellä mainittujen epävarmat liikkeet, reagoi nopeasti, jarruttaa pehmeästi eikä hermostu mistään.
Alhamdoulilah, siunaavat senegalilaiset kaikkien matkojensa päätteeksi. Ei mikään ihme, vai mitä?
Kulkuneuvo = Mikä tahansa väline, jolla pääsee eteenpäin nopeammin kuin kahdella jalalla. Käytännössä tällaisella kulkuneuvolla on joko neljä jalkaa tai sitten kahdesta neljään pyörää. Esimerkkejä: aasin, hevosen tai härän vetämä kärry, polkupyörä, mopo, henkilöauto, farmariauto, pakettiauto, neliveto-avolava, kuorma¬-auto, linja-auto, tahi epämääräisistä peltipaloista kokoon hitsattu laite, jossa on neljä pyörää ja moottori. Myös melkoista taakkaa kantavan kamelin olen joskus nähnyt. Sen sijaan koiria ei valjasteta kulkuneuvoiksi, kuten Suomessa. Myöskään skeittilautoja en ole nähnyt kulkuneuvoina käytettävän, mikä johtunee siitä, että ne olisivat mahdottoman huonoja etenemään hiekassa.
Tie = Mikä tahansa kulkuväylä, jota pitkin pääsee etenemään edellä mainitun kulkuneuvon avulla. Teitä on monenlaisia. Joskus tie voi muistuttaa Pohjankankaan ampuma-aluetta Tykistöprikaatin kranaatinheitinharjoituksen jälkeen, mutta sitäkin pitkin voidaan kuljettaa tuhansia tonneja vaikkapa hiekkaa, maapähkinöitä tai mangoja (tällaisilla osuuksilla jopa raskaasti lastatut kuorma-autot ovat yllättävän vikkeliä käänteissään). Joskus tie voi puolestaan olla kolmikaistainen, sileä ja uusi moottoritie. Tai sitten se voi olla juuri karhuttu punainen soratie, johon kuivuus on polttanut sihteerinkiharaa, tai johon ensimmäisen sateen ja ensimmäisen kuorma-auton kohtaaminen synnyttää komeita kraattereita. Tien leveydellä ei oikeastaan ole väliä; nelivetoinen avolava pääsee mopon mentävää kärrypolkua siinä missä aasikin. Kannattaa tosin pitää kiinni penkistä tai avolavan laidasta.
Liikenne = Se kulkuneuvojen massa, joka tunkeutuu samalle kulkuväylälle. Paikasta riippuen liikenne voi olla hyvin tukkoista tai hyvin liikkuvaa. Ahtaissa paikoissa, esimerkiksi Dakarin sisääntulo- ja ulosmenoväylällä, liikenne antaa työtä monille yritteliäille kaupustelijoille. Hikipyyhkeet, leyhyttelyviuhkat, nenäliinat, vesipussit ja puhelinoperaattorin saldolatauslipukkeet tekevät kauppansa. Hyvin liikkuvan liikenteen seassa jalankulkijan on vaarallista olla. Lehmät sen sijaan eivät kunnioita liikennettä. Ne astelevat tyynesti tien poikki eivätkä vaivaudu edes katsomaan vasemmalle tai oikealle. Yli satasta kaahaavat kuljettajaraukat joutuvat näissä tilanteissa päättämään nopeasti: joko törmään lehmään ja maksan kustannukset (paljon) tai väistän ojaan ja maksan kustannukset (paljon).
Liikennesääntö = Tilanteen mukaan joka suuntaan joustava säännöstö, joka on käytännössä eri asia kuin periaatteessa. Esimerkki: liikennesääntöjen mukaan kiertoliittymään jo ehtineet autot ovat etuoikeutettuja. Käytännössä ympyrässä jo olevat autot väistävät niitä, jotka tuuppaavat sisään liittymään.
Liikennemerkki = Hyvä pohja liimata mainoksia. Turistin vika, jos ei tiedä, mihin suuntaan risteyksestä haluaa kääntyä.
Yksisuuntainen katu = Hätätapauksissa kaksisuuntainen. Hätätapaus on mikä tahansa poikkeuksellinen tapaus, kuten esimerkiksi eksyminen, polttoaineen puute tai yksinkertaisesti laiskuus kiertää oikeaa kautta.
Pysäköintikielto = Hätätapauksissa vapaa pysäköinti. Hätätapaus on mikä tahansa poikkeuksellinen tapaus, kuten esimerkiksi kahvitauko, pissatauko, tervehdystauko.
Turvavyöpakko = Alkaa heti, kun näkyviin tulee santarmi. Turvavyöpakko on ollut voimassa Senegalissa nyt muutaman kuukauden. Vöitä on pidettävä etupenkeillä heti, kun nopeus on yli 50 km/h. Takapenkillä vyöpakkoa ei ole, mutta moniin autoihin vyöt on jo asennettu. Sakko vyön pitämättömyydestä on 3 000 cfa eli noin viisi euroa.
Kuljettaja = Kuka tahansa, jolla on tarpeeksi rohkeutta ja hulluutta astua edellä mainittujen kulkuvälineiden ohjaimiin ja lähteä ohjastamaan kulkuvälinettään edellä mainituille teille edellä mainitun liikenteen ja edellä mainittujen liikennesääntöjen joukkoon. Kuljettajia on montaa eri lajia. Seuraavassa luettelen heistä muutamia.
a) Teuvo, maanteiden kuningas -kuljettaja. Hänelle mikään auto ei ole liian nopea. Hän rakastaa puskurissa roikkumista, mutta ei uskaltaudu ohittamaan ennen kuin se on melkein liian myöhäistä. Ottaa turhia riskejä, joiden laskut joutuu maksamaan useimmiten joku muu kuin Teuvo itse.
b) Ryppy otsassa –kuljettaja. Hän uskoo olevansa oikeassa. Hän tööttäää jokaiselle liikenteen osapuolelle, joka haaksoittelee tiellä hieman epämääräiseen tyyliin. Kun ryppy syvenee, hän alkaa tökkä otsaansa etusormellaan ja osoittaa täten, että tööttäyksen kohde on hänen mielestään idiootti. Suurin osa energiasta meneekin tähän touhuun, mutta mahdolliset liikennevahingot eivät tietenkään johdu siitä, että Ryppy otsassa –kuljettaja olisi ajanut huonosti.
c) Tästä mennään perkele -kuljettaja. Ei tarvittane selitystä. Matkustajat ovat matkan jälkeen mustelmilla ja auton jouset poikki, mutta perille päästiin 110 km/h keskinopeutta, oli tie tai polku millainen tahansa.
d) Erittäin Tärkeän Ihmisen kuljettaja. Erittäin Tärkeällä Ihmisellä ei ole aikaa jumittaa liikenneruuhkassa. Hänet kiidätetään kauniilla autolla suoraan ruuhkien ohi sinne, minne hän on menossa.
e) Hyvä Kuljettaja. Heitä on vähän, mutta tällaisen kuljettajan kyytiin on ilo päästä. Hän ajaa rauhallisesti, ennakoi kaikkien edellä mainittujen epävarmat liikkeet, reagoi nopeasti, jarruttaa pehmeästi eikä hermostu mistään.
Alhamdoulilah, siunaavat senegalilaiset kaikkien matkojensa päätteeksi. Ei mikään ihme, vai mitä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
