Seison pikkiriikkisellä takapihallamme ja sekoitan hermostuneena maitojauhetta teemukiin. Kello on kaksikymmentä yli seitsemän, aurinko alkaa jo laskea. Odotan herkeämättä ja vilkuilen kiukkuisena taakseni, sillä keittiössä istuva porukka remuaa äänekkäästi. Pelkään, etten kuule, milloin tuttu rukoushuuto kaikuu naapuritalon tiiliseinää pitkin keittiösyvennykseen. Nytkö se kuului? Varmistan havainnon vieressä istuvalta kämppäkaverilta. Lisään kuumaan veteen pari jääpalaa ja nostan mukin huulilleni. Neste on juuri sopivan lämmintä, makeaa, suorastaan taivaallista. Ensimmäinen kulaus maistuu siltä kuin en olisi ikinä ennen juonut teetä. Se on kirjaimellisesti kuin linnunmaitoa.
Muslimituttavien ja työkavereiden painostukseen ja suostutteluun hermostuneena päätin sittenkin paastota yhden päivän, jotta pääsen niin sanotusta velvollisuudestani eroon. Toisaalta halusin tietysti saada edes pienen käsityksen siitä, mitä senegalilaiset muslimit ovat käyneet läpi kuluneen Ramadan-kuukautensa aikana. Paastoaminen ilman ruokaa ja juomaa tässä trooppisessa ilmastossa on fyysinen haaste, mutta ennen kaikkea henkinen koettelemus – halusin nähdä, onko minusta siihen.
Valitsin paastopäiväkseni sunnuntain, koska ensimmäinen yritykseni paastota lauantaina meni pieleen. Lauantaina olin kyllä valmistautunut hyvin ja päivä sujui kohtalaisesti, mutta tein perustavanlaatuisen virheen siinä, että lähdin erään uuden vapaaehtoisen oppaaksi kaupungille. Sielläkin olisi mennyt muuten ihan hyvin, mutta tämä Julia vaati ehdottomasti päästä takaisin bussilla. Ruuhkabussissa lähes 50 asteen lämmössä seisominen, syömättömyys, juomattomuus ja hapen puute eivät olleet kovinkaan hyvä yhdistelmä. Pysyin juuri ja juuri jaloillani kotiin asti, mutta sen jälkeen minun oli vain kerta kaikkiaan pakko juoda mehua, jotta pystyin nousemaan edes tuolilta ylös. Harmillista sinänsä, sillä paastoa olisi ollut tuossa vaiheessa jäljellä enää hiukan neljättä tuntia – koko päivän paasto meni siis hukkaan tuon bussimatkan takia.
Sunnuntaina aloitin uudella tarmolla ja päätin, etten tee yhtään mitään, mikä voisi riskeerata paastopäiväni. Heräsin viideltä, keitin teetä ja valmistin annoksen hirssikuskusta, jonka söin jugurtin kanssa. Paistoin kananmunan ja söin palasen vehnäpatonkia. Kaiken päälle söin jälkiruuaksi banaanin ja join litran vettä. Noin kymmentä vaille kuusi moskeijasta kuului ilmoitus: nyt alkaa paasto. Sen jälkeen painuin takaisin pehkuihin ja nukuin pitkälle aamupäivään, vaikka aurinko alkoikin jo sarastaa.
Päivä ilman ruokaa ei ollut kovinkaan vaikea. Lueskelin, opiskelin sereerin kieltä ja juttelin uusien vapaaehtoisten kanssa. Yritin olla menemättä keittiöön, sillä siellä oli menossa leipomapäivä. Leivän ja brownies-leivosten tuoksut toki tulvivat minunkin huoneeseeni, mutta ei niiden haisteleminen tuntunut mitenkään pahalta. Pidin itseni kiireisenä ja yritin ajatella jotain ihan muuta kuin sängyn päädyssä tippuvaa vesisuodatinta. Vältin aurinkoon menemistä, ja kun kävin hakemassa kaupasta leipää, kuljin visusti varjossa.
Vasta myöhään iltapäivällä aloin tuntea oloni hiukan epämukavaksi. Vatsa oli tyhjä ja suuta kuivasi. Nopeat liikkeet tuntuivat ikäviltä, päätä huimasi ja kädet tärisivät aavistuksen verran. Vesipullo yritti houkutella juomaan. Viimeisen tunnin aikana kävin kolme kertaa keittiössä valmistelemassa iltaruokaani: raastoin porkkanan ja kassavan, silppusin sipulin ja valmistelin voileivän sekä leikkasin hedelmät valmiiksi. Välillä kävin huilaamassa sängyllä, tuijotin kelloa ja odotin, että pääsisin keittämään teevettä. Kun imaami vihdoin avasi mikrofonin ja ilmoitti paaston päättyneen, olin kuin suuren herkkupöydän eteen päässyt lapsi. Vihdoin, teetä!
Paastoavat ystäväni ovat sanoneet, että viimeinen tunti on aina raskain. Silloin ei enää jaksaisi odottaa. Toisaalta viimeinen tunti on juuri se hetki, joka opettaa olemaan kiitollinen siitä, mitä itsellä on. Koko paaston idea onkin kaiketi asettua hetkeksi niiden ihmisten asemaan, joilla ei ole päivittäin ruokaa tai puhdasta vettä. Paaston sosiaalinen vaikutus on myös vahva: koko muslimiyhteisö käy läpi saman henkisen taistelun joka päivä. Paastossa ei myöskään ole väliä sillä, onko köyhä vai rikas, koska kaikki paastoajat ovat tismalleen samassa tilanteessa. Kun minäkin lopulta istuin keittiön pöydän ääreen maistelemaan tuota ihmeellistä, lämmintä teekuppiani, ymmärsin todella elävästi, millaista on elää ilman päivän ruokaa tai juomaa. Ilmeisesti paastoni siis onnistui.
Itse koin, että syömisestä kieltäytyminen ei ollut vaikeaa, mutta 13,5 tuntia ilman vettä sadekauden pahimmassa helteessä oli todella, todella pitkä aika. Se oli myös fyysisesti rankkaa. Kun kroppani vihdoin rupesi imemään nestettä, sitä kului paljon enemmän kuin normaalisti. Ruokaa tyhjäkäynnillä ollut vatsani ei pystynyt kiskomaan ruokaa yhtään enempää kerralla kuin normaalistikaan, joten päivän energiataso jäi varmasti alemmas kuin normaalisti.
Ramadania on jäljellä vielä viikko. Ensi sunnuntaina tai maanantaina Korité –juhla katkaisee kuukauden mittaisen paaston ja palauttaa elämän jälleen normaalille raiteilleen. Tämä siis siinä tapauksessa, että elämällä on normaalisti tarjota ihmiselle päivittäinen ateria ja puhdasta vettä.
maanantai 14. syyskuuta 2009
perjantai 11. syyskuuta 2009
On se säätä pidellyt...
Yksi maailman turvallisimmista keskustelunavauksista – etenkin tuntemattomien ihmisten kesken – on säätila. Siihen ei liity mitään epäilyttävää, poliittista tai henkilökohtaista. Fysikaalisten sääilmiöiden kommentointi on neutraali tapa tutkia myös keskustelukumppanin henkistä säätilaa: onko kumppanilla kiinnostusta keskustella vai haluaako hän mieluummin jatkaa matkaansa ilman keskustelua. Samoin sään kommentointi on turvallinen tapa tarjota oman pään sisäinen säätila näkyville; kun kommentoin säätä, osoitan keskustelukumppanille, että olen ainakin jollain tasolla halukas keskustelemaan yleisistä ja meihin kaikkiin vaikuttavista asioista.
Mutta täällä Senegalissa olen huomannut, että niinkin neutraaliin puheenaiheeseen kuin säähän suhtaudutaan täällä kovin eri tavoin kuin Suomessa. Suomessa säästä puhutaan vakavalla naamalla, ja useimmiten niin, että aina on väärä säätila päällä. Suomen sääkeskusteluissa ilmatila on aina jollain lailla ihmistä vastaan. Säätä pitää vähintäänkin ennustaa, jos ei jopa hallita, sillä jos suomalainen ei tiedä, mitä seuraavana päivänä on taivaalta luvassa, koko seuraava viikko on pilalla.
Senegalissa säähän suhtaudutaan paljon vähemmän intohimoisesti. Senegalissa sää on sellainen kuin on, eikä siitä sen enempää. Sääennusteita ei ensinnäkään näe kuin kansainvälisillä tv-kanavilla. Mitäpä sitä ilmatilaa ennustamaankaan: sadekaudella voi olla että sataa joka päivä, tai sitten ei. Mutta joka tapauksessa joskus sataa, ja todennäköisesti silloin sataa paljon kerralla. Eipä siinä paljon ole ennustamista. Sitä paitsi sään ennustaminen on ainakin joidenkin ihmisten mielestä Jumalan tahdon uhmaamista. Vaikka kaakosta näyttäisi nousevan valtavan kokoinen sadepilvi, ei sen annista silti voi olla varma. Voihan olla, että tuuli puhaltaakin pilvet hajalleen ennen kuin pilvi ehtii tyhjentää sateensa. Ihmisen ei siis kannata ennustaa sadetta, koska sade tulee joka tapauksessa Jumalan tahdon mukaisesti sitten, kun on tullakseen.
Periaatteessa Suomessa ajatellaan varmaankin samoin, mutta käytännössä tilanne on päinvastoin. Suomessa uskotaan säätutkien, satelliittien ja tietokonemallien antamaan ennusteeseen. Sitten, jos ennuste meneekin pieleen, eli sää ei käyttäydykään siten kuin ihminen luuli, koko Suomi on katastrofin partaalla. Tai siltä se välillä tuntuu.
Täällä Dakarissa olen oppinut olemaan välittämättä säästä. Sadekausi kun on joka päivä samanlainen ja silti erilainen. Ilman lämpötila on aina 30 asteen tuntumassa, mutta koska kosteus vaihtelee, sää tuntuu joka päivä hiukan erilaiselta. En myöskään kaipaa sääennusteita. Olen oppinut tunnistamaan auringon ja pilvien sävyistä ne hetket, jolloin kannattaa hakea pyykit pois narulta ja sulkea ikkuna yötä vasten. Aamulla katson kaakkoon ja päätän, mitkä varvassandaalit laitan jalkaani (vedenkestävät jos näyttää sateelta, siistimmät jos näyttää kuivalta). Jos musta pilvi näkyy jo naapuritalon takaa, yritän myös syödä aamupalani nopeasti. Jos tuuli alkaa puhaltaa puuskittain ennen kuin ehdin ulos ovesta, ei kannata edes lähteä kokeilemaan tuuriaan. Sadepilvi nimittäin hellittää aina jossain vaiheessa, ja työt kyllä odottavat. Sateenvarjoa en ole vieläkään saanut hankittua. Siitä ei olisi rankkasateessa mitään hyötyäkään.
Sään ennustamattomuus ei silti estä sitä, etteikö säätilaa voisi päivitellä Senegalissakin. Torilla, putiikissa, bussissa ja missä tahansa kadunkulmassa voi aina heittäytyä juttusille kenen tahansa ihmisen kanssa, kommentoida miten kuuma tänäänkin on, tai miten paljon eilen illalla satoikaan. Yleensä säästä vaihdetaan sopiva määrä mielipiteitä, kunnes joko keskustelu tai kulkijat jatkavat matkaansa omia teitään. Ja jos tuuli alkaa puhaltaa puuskittain, kannattaa pitää kiirettä.
Mutta täällä Senegalissa olen huomannut, että niinkin neutraaliin puheenaiheeseen kuin säähän suhtaudutaan täällä kovin eri tavoin kuin Suomessa. Suomessa säästä puhutaan vakavalla naamalla, ja useimmiten niin, että aina on väärä säätila päällä. Suomen sääkeskusteluissa ilmatila on aina jollain lailla ihmistä vastaan. Säätä pitää vähintäänkin ennustaa, jos ei jopa hallita, sillä jos suomalainen ei tiedä, mitä seuraavana päivänä on taivaalta luvassa, koko seuraava viikko on pilalla.
Senegalissa säähän suhtaudutaan paljon vähemmän intohimoisesti. Senegalissa sää on sellainen kuin on, eikä siitä sen enempää. Sääennusteita ei ensinnäkään näe kuin kansainvälisillä tv-kanavilla. Mitäpä sitä ilmatilaa ennustamaankaan: sadekaudella voi olla että sataa joka päivä, tai sitten ei. Mutta joka tapauksessa joskus sataa, ja todennäköisesti silloin sataa paljon kerralla. Eipä siinä paljon ole ennustamista. Sitä paitsi sään ennustaminen on ainakin joidenkin ihmisten mielestä Jumalan tahdon uhmaamista. Vaikka kaakosta näyttäisi nousevan valtavan kokoinen sadepilvi, ei sen annista silti voi olla varma. Voihan olla, että tuuli puhaltaakin pilvet hajalleen ennen kuin pilvi ehtii tyhjentää sateensa. Ihmisen ei siis kannata ennustaa sadetta, koska sade tulee joka tapauksessa Jumalan tahdon mukaisesti sitten, kun on tullakseen.
Periaatteessa Suomessa ajatellaan varmaankin samoin, mutta käytännössä tilanne on päinvastoin. Suomessa uskotaan säätutkien, satelliittien ja tietokonemallien antamaan ennusteeseen. Sitten, jos ennuste meneekin pieleen, eli sää ei käyttäydykään siten kuin ihminen luuli, koko Suomi on katastrofin partaalla. Tai siltä se välillä tuntuu.
Täällä Dakarissa olen oppinut olemaan välittämättä säästä. Sadekausi kun on joka päivä samanlainen ja silti erilainen. Ilman lämpötila on aina 30 asteen tuntumassa, mutta koska kosteus vaihtelee, sää tuntuu joka päivä hiukan erilaiselta. En myöskään kaipaa sääennusteita. Olen oppinut tunnistamaan auringon ja pilvien sävyistä ne hetket, jolloin kannattaa hakea pyykit pois narulta ja sulkea ikkuna yötä vasten. Aamulla katson kaakkoon ja päätän, mitkä varvassandaalit laitan jalkaani (vedenkestävät jos näyttää sateelta, siistimmät jos näyttää kuivalta). Jos musta pilvi näkyy jo naapuritalon takaa, yritän myös syödä aamupalani nopeasti. Jos tuuli alkaa puhaltaa puuskittain ennen kuin ehdin ulos ovesta, ei kannata edes lähteä kokeilemaan tuuriaan. Sadepilvi nimittäin hellittää aina jossain vaiheessa, ja työt kyllä odottavat. Sateenvarjoa en ole vieläkään saanut hankittua. Siitä ei olisi rankkasateessa mitään hyötyäkään.
Sään ennustamattomuus ei silti estä sitä, etteikö säätilaa voisi päivitellä Senegalissakin. Torilla, putiikissa, bussissa ja missä tahansa kadunkulmassa voi aina heittäytyä juttusille kenen tahansa ihmisen kanssa, kommentoida miten kuuma tänäänkin on, tai miten paljon eilen illalla satoikaan. Yleensä säästä vaihdetaan sopiva määrä mielipiteitä, kunnes joko keskustelu tai kulkijat jatkavat matkaansa omia teitään. Ja jos tuuli alkaa puhaltaa puuskittain, kannattaa pitää kiirettä.
tiistai 1. syyskuuta 2009
TM testaa...
Nyt alkaa näyttää pahasti siltä, että lupaavasti alkanut kokkiblogini alkaa saada huvittavia piirteitä. Eilen yritin tehdä chawarmaa, joka on hyvin nopea ja helppo senegalilainen pikaruoka, ainakin siis pikaruokapaikoissa. Se on vehnälettuun kääritty annos, johon tulee maustettuja lihasuikaleita, kasviksia (paprikaa, tomaattia, sipulia), ranskalaisia perunoita ja majoneesia. Ravintolassa se maksaa 700-1200 frangia riippuen paikasta ja täytteistä. Eurovaluutassa 1-2 euroa.
Chawarma on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. En ensinnäkään löytänyt valmiita chawarma-lettuja mistään. Kämppäkaverini suosittelivat tekemään tortillalettuja. En löytänyt siihen hätään ohjetta (liha oli jo sulanut ja jääkaappi ollut monta tuntia ilman sähköä - aloin pelätä, että pihvini lähtee kävelemään). Ajattelin kokeilla ihan fiiliksellä, millaisia tortillalettuja saan aikaan. Eihän se voi olla kovin vaikeaa, siihenhän tulee samat aineet kuin pizzaan, paitsi ilman hiivaa. No, sekoitin jauhot, suolan, öljyn ja lisäsin lopulta vettä. Ohoh, sitä lurahti liikaa. Lisää jauhoja. Ei riitä, pitää käydä ostamassa lisää jauhoja. Onneksi niitä löytyi lähiputiikista.
Lopulta onnistuin pyörittämään taikinasta viisi lettua, mutta kaulimen puuttuessa ne jäivät aika paksuiksi. Amerikkalaiset tortilla-asiantuntijani kertoivat, että lettu paistetaan pannulla (ei siis uunissa, kuten olin luullut). Ihan hyvin ne paistuivatkin, ei siinä mitään. Lopputulos vain muistutti enemmän intialaista naan-leipää kuin tortillaa saati chawarmaa. Mutta ihan hyvältä se maistui. Käytännössä se maistui pizzapohjalta.
No sitten kävin lihan kimppuun. Viipaloin sen ohuiksi siivuiksi ja marinoin öljyssä, viinietikassa, suolassa, pippurissa ja chilissä. Osan lihasta leikkasin pihviksi, murjoin nyrkillä mureaksi, paistoin ja söin saman tien pahimpaan nälkään. Jälkiruuaksi napsin kuivattuja viikunoita, joilla normaalisti katkaistaan paasto heti auringonlaskun jälkeen. Kokkaillessani mietin, että tämä ei nyt ihan mennyt ramadanin sääntöjen mukaan, mutta onneksi meillä talossa on vain yksi paastoaja, eikä hän ollut silloin kotona.
Jatkoin paistamalla lihaviipaleet. Olin kuitenkin niin täynnä pihvistä ja viikunoista, ettei mieleni enää tehnyt ruokaa. Jätin niinsanotut tortillani ja lihasuikaleet jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.
Eilen sitten jatkoin kokkaamista. Ajattelin paistaa ranskalaiset perunat ja viipaloida paprikan, ja syödä sitten koko paketin tyytyväisenä omatekoiseen chawarmaani. No, perunat olivat menneet totaalisen pilalle jääkaapin alimmaisessa laatikossa lojuessaan. Kolme perunaa ihan mätänä! Ainoa syötäväksi kelpaava oli pieni bataatti, jonka sain kerran kaupanpäällisiksi. No, viipaloin sen ranskalaisiksi ja paistoin. Ei siitä paljon tullut. Viipaloin myös porkkanan ja uppopaistoin senkin öljyssä. Kelpasi. Sitten paketoin kaiken mahdollisen niinsanottuun tortillaani, lisäsin majoneesin...ja söin hyvällä ruokahalulla. Oli kyllä uskomattoman hyvää ollakseen täysin improvisoitu ruoka, jolla ei ollut mitään tekemistä sen paremmin chawarman kuin tortillankaan kanssa.
Chawarma on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. En ensinnäkään löytänyt valmiita chawarma-lettuja mistään. Kämppäkaverini suosittelivat tekemään tortillalettuja. En löytänyt siihen hätään ohjetta (liha oli jo sulanut ja jääkaappi ollut monta tuntia ilman sähköä - aloin pelätä, että pihvini lähtee kävelemään). Ajattelin kokeilla ihan fiiliksellä, millaisia tortillalettuja saan aikaan. Eihän se voi olla kovin vaikeaa, siihenhän tulee samat aineet kuin pizzaan, paitsi ilman hiivaa. No, sekoitin jauhot, suolan, öljyn ja lisäsin lopulta vettä. Ohoh, sitä lurahti liikaa. Lisää jauhoja. Ei riitä, pitää käydä ostamassa lisää jauhoja. Onneksi niitä löytyi lähiputiikista.
Lopulta onnistuin pyörittämään taikinasta viisi lettua, mutta kaulimen puuttuessa ne jäivät aika paksuiksi. Amerikkalaiset tortilla-asiantuntijani kertoivat, että lettu paistetaan pannulla (ei siis uunissa, kuten olin luullut). Ihan hyvin ne paistuivatkin, ei siinä mitään. Lopputulos vain muistutti enemmän intialaista naan-leipää kuin tortillaa saati chawarmaa. Mutta ihan hyvältä se maistui. Käytännössä se maistui pizzapohjalta.
No sitten kävin lihan kimppuun. Viipaloin sen ohuiksi siivuiksi ja marinoin öljyssä, viinietikassa, suolassa, pippurissa ja chilissä. Osan lihasta leikkasin pihviksi, murjoin nyrkillä mureaksi, paistoin ja söin saman tien pahimpaan nälkään. Jälkiruuaksi napsin kuivattuja viikunoita, joilla normaalisti katkaistaan paasto heti auringonlaskun jälkeen. Kokkaillessani mietin, että tämä ei nyt ihan mennyt ramadanin sääntöjen mukaan, mutta onneksi meillä talossa on vain yksi paastoaja, eikä hän ollut silloin kotona.
Jatkoin paistamalla lihaviipaleet. Olin kuitenkin niin täynnä pihvistä ja viikunoista, ettei mieleni enää tehnyt ruokaa. Jätin niinsanotut tortillani ja lihasuikaleet jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.
Eilen sitten jatkoin kokkaamista. Ajattelin paistaa ranskalaiset perunat ja viipaloida paprikan, ja syödä sitten koko paketin tyytyväisenä omatekoiseen chawarmaani. No, perunat olivat menneet totaalisen pilalle jääkaapin alimmaisessa laatikossa lojuessaan. Kolme perunaa ihan mätänä! Ainoa syötäväksi kelpaava oli pieni bataatti, jonka sain kerran kaupanpäällisiksi. No, viipaloin sen ranskalaisiksi ja paistoin. Ei siitä paljon tullut. Viipaloin myös porkkanan ja uppopaistoin senkin öljyssä. Kelpasi. Sitten paketoin kaiken mahdollisen niinsanottuun tortillaani, lisäsin majoneesin...ja söin hyvällä ruokahalulla. Oli kyllä uskomattoman hyvää ollakseen täysin improvisoitu ruoka, jolla ei ollut mitään tekemistä sen paremmin chawarman kuin tortillankaan kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
