Kun teestä tuli linnunmaitoa

Seison pikkiriikkisellä takapihallamme ja sekoitan hermostuneena maitojauhetta teemukiin. Kello on kaksikymmentä yli seitsemän, aurinko alkaa jo laskea. Odotan herkeämättä ja vilkuilen kiukkuisena taakseni, sillä keittiössä istuva porukka remuaa äänekkäästi. Pelkään, etten kuule, milloin tuttu rukoushuuto kaikuu naapuritalon tiiliseinää pitkin keittiösyvennykseen. Nytkö se kuului? Varmistan havainnon vieressä istuvalta kämppäkaverilta. Lisään kuumaan veteen pari jääpalaa ja nostan mukin huulilleni. Neste on juuri sopivan lämmintä, makeaa, suorastaan taivaallista. Ensimmäinen kulaus maistuu siltä kuin en olisi ikinä ennen juonut teetä. Se on kirjaimellisesti kuin linnunmaitoa.

Muslimituttavien ja työkavereiden painostukseen ja suostutteluun hermostuneena päätin sittenkin paastota yhden päivän, jotta pääsen niin sanotusta velvollisuudestani eroon. Toisaalta halusin tietysti saada edes pienen käsityksen siitä, mitä senegalilaiset muslimit ovat käyneet läpi kuluneen Ramadan-kuukautensa aikana. Paastoaminen ilman ruokaa ja juomaa tässä trooppisessa ilmastossa on fyysinen haaste, mutta ennen kaikkea henkinen koettelemus – halusin nähdä, onko minusta siihen.

Valitsin paastopäiväkseni sunnuntain, koska ensimmäinen yritykseni paastota lauantaina meni pieleen. Lauantaina olin kyllä valmistautunut hyvin ja päivä sujui kohtalaisesti, mutta tein perustavanlaatuisen virheen siinä, että lähdin erään uuden vapaaehtoisen oppaaksi kaupungille. Sielläkin olisi mennyt muuten ihan hyvin, mutta tämä Julia vaati ehdottomasti päästä takaisin bussilla. Ruuhkabussissa lähes 50 asteen lämmössä seisominen, syömättömyys, juomattomuus ja hapen puute eivät olleet kovinkaan hyvä yhdistelmä. Pysyin juuri ja juuri jaloillani kotiin asti, mutta sen jälkeen minun oli vain kerta kaikkiaan pakko juoda mehua, jotta pystyin nousemaan edes tuolilta ylös. Harmillista sinänsä, sillä paastoa olisi ollut tuossa vaiheessa jäljellä enää hiukan neljättä tuntia – koko päivän paasto meni siis hukkaan tuon bussimatkan takia.

Sunnuntaina aloitin uudella tarmolla ja päätin, etten tee yhtään mitään, mikä voisi riskeerata paastopäiväni. Heräsin viideltä, keitin teetä ja valmistin annoksen hirssikuskusta, jonka söin jugurtin kanssa. Paistoin kananmunan ja söin palasen vehnäpatonkia. Kaiken päälle söin jälkiruuaksi banaanin ja join litran vettä. Noin kymmentä vaille kuusi moskeijasta kuului ilmoitus: nyt alkaa paasto. Sen jälkeen painuin takaisin pehkuihin ja nukuin pitkälle aamupäivään, vaikka aurinko alkoikin jo sarastaa.

Päivä ilman ruokaa ei ollut kovinkaan vaikea. Lueskelin, opiskelin sereerin kieltä ja juttelin uusien vapaaehtoisten kanssa. Yritin olla menemättä keittiöön, sillä siellä oli menossa leipomapäivä. Leivän ja brownies-leivosten tuoksut toki tulvivat minunkin huoneeseeni, mutta ei niiden haisteleminen tuntunut mitenkään pahalta. Pidin itseni kiireisenä ja yritin ajatella jotain ihan muuta kuin sängyn päädyssä tippuvaa vesisuodatinta. Vältin aurinkoon menemistä, ja kun kävin hakemassa kaupasta leipää, kuljin visusti varjossa.

Vasta myöhään iltapäivällä aloin tuntea oloni hiukan epämukavaksi. Vatsa oli tyhjä ja suuta kuivasi. Nopeat liikkeet tuntuivat ikäviltä, päätä huimasi ja kädet tärisivät aavistuksen verran. Vesipullo yritti houkutella juomaan. Viimeisen tunnin aikana kävin kolme kertaa keittiössä valmistelemassa iltaruokaani: raastoin porkkanan ja kassavan, silppusin sipulin ja valmistelin voileivän sekä leikkasin hedelmät valmiiksi. Välillä kävin huilaamassa sängyllä, tuijotin kelloa ja odotin, että pääsisin keittämään teevettä. Kun imaami vihdoin avasi mikrofonin ja ilmoitti paaston päättyneen, olin kuin suuren herkkupöydän eteen päässyt lapsi. Vihdoin, teetä!

Paastoavat ystäväni ovat sanoneet, että viimeinen tunti on aina raskain. Silloin ei enää jaksaisi odottaa. Toisaalta viimeinen tunti on juuri se hetki, joka opettaa olemaan kiitollinen siitä, mitä itsellä on. Koko paaston idea onkin kaiketi asettua hetkeksi niiden ihmisten asemaan, joilla ei ole päivittäin ruokaa tai puhdasta vettä. Paaston sosiaalinen vaikutus on myös vahva: koko muslimiyhteisö käy läpi saman henkisen taistelun joka päivä. Paastossa ei myöskään ole väliä sillä, onko köyhä vai rikas, koska kaikki paastoajat ovat tismalleen samassa tilanteessa. Kun minäkin lopulta istuin keittiön pöydän ääreen maistelemaan tuota ihmeellistä, lämmintä teekuppiani, ymmärsin todella elävästi, millaista on elää ilman päivän ruokaa tai juomaa. Ilmeisesti paastoni siis onnistui.

Itse koin, että syömisestä kieltäytyminen ei ollut vaikeaa, mutta 13,5 tuntia ilman vettä sadekauden pahimmassa helteessä oli todella, todella pitkä aika. Se oli myös fyysisesti rankkaa. Kun kroppani vihdoin rupesi imemään nestettä, sitä kului paljon enemmän kuin normaalisti. Ruokaa tyhjäkäynnillä ollut vatsani ei pystynyt kiskomaan ruokaa yhtään enempää kerralla kuin normaalistikaan, joten päivän energiataso jäi varmasti alemmas kuin normaalisti.

Ramadania on jäljellä vielä viikko. Ensi sunnuntaina tai maanantaina Korité –juhla katkaisee kuukauden mittaisen paaston ja palauttaa elämän jälleen normaalille raiteilleen. Tämä siis siinä tapauksessa, että elämällä on normaalisti tarjota ihmiselle päivittäinen ateria ja puhdasta vettä.