Paaston aikakausi

Viikko sitten perjantaina istuin Dakarin esikaupunki Rufisquen kadun varrelle parkkeeratussa tuttavan Mersussa ja tiirailin taivaalle. Taivaalla roikkuneet raskaat sadepilvet pimensivät auringonlaskun niin, että pimeä suorastaan rojahti päällemme kahdeksan aikaan. Arvuuttelin takapenkillä istuneen miehen kanssa, kuinka mahtaa kuunsirppi näkyä tulevana yönä. Uuden kuun näköhavainto nimittäin varmistaa, milloin muslimien pyhä kuukausi Ramadan alkaa.

Kaikissa senegalilaisissa kalentereissa tietysti lukee, milloin uusi kuu ilmestyy taivaalle, eli milloin Ramadan alkaa. Mutta käytännössä se ei ole niin suoraviivaista. Senegalilaiset eivät elä kalenterin perusteella, vaan luottavat "kunnollisiksi tiedettyjen kansalaisten" näköhavaintoihin. Takapenkkiseurana ollut mies selvitti, että näitä kunnollisia ja luotettavia näköhavaintoja kerätään uuden kuun yönä joka puolelta Senegalia. Jos kuuta ei sateen vuoksi nähdä Dakarissa, mutta itärajalla on selkeää, itärajan havainnoitsijat soittavat Ramadan-komitealle Dakariin ja kertovat nähneensä kuunsirpin. Samoin havaintoja kuunnellaan naapurimaista. Näin saadaan varma tieto siitä, että uusi kuu on alkanut ja Ramadan alkaa seuraavana aamuna.

Pimeän tulon jälkeen kuuntelimme herkeämättä radiota. Hiukan kymmenen jälkeen tuli tieto: kuunsirppi on havaittu, Ramadan alkaa lauantaina. Kanssamatkustajani huokasivat: ”Vooooooi!” Eivät siksi, että olisivat olleet pettyneitä; olihan Ramadanin alkaminen käytännössä melkein varmaa. Asian virallinen vahvistus kuitenkin latisti sitä edeltäneen jännittyneen tunnelman. Nyt se siis oli varmaakin varmempaa: seuraavana aamuna olisi herättävä ennen auringonnousua, syötävä hyvin, juotava paljon vettä ja yritettävä selvitä ensimmäisestä paastopäivästä kunnialla.

Minä en aloittanut paastoa. Monet sitä minulle ehdottivat, suorastaan hiukan painostivat, koska niin kuulemma pitää tehdä, jos kaikki läheisenikin paastoavat. En kuulemma ole solidaarinen muita kohtaan, jos en paastoa. Minusta se tuntui kummalliselta, ja tuntuu edelleen. Olenhan koko ajan ollut hyvin hienotunteinen enkä syö tai juo paastoavien ihmisten läsnä ollessa.

Nyt kun paastoa on kestänyt viikon verran, kyselyt ja vaatimukset vain kovenevat. Ihmettelen, mistä tässä nyt on kyse. Ehkä se on osaltaan jonkinlaista hyväntahtoista kiusoittelua, mutta pidemmän päälle se alkaa tuntua inhottavalta. Paastoaminen ei ensinnäkään kuulu minun uskontoni peruspilareihin. Toiseksi uskon, että voin osoittaa solidaarisuutta muullakin tavalla kuin paastoamalla. Olen mielestäni koko ajan niin tehnytkin, esimerkiksi yrittänyt auttaa aina kun on apua tarvittu.

Paaston alkamisen päivänä tein päätöksen: vietän omaa pyhää kuukauttani omalla, luterilaisella tavallani. Aloin lukea Raamattua ensimmäisestä Mooseksen kirjasta alkaen. Vietän oman Ramadanini hiljentymällä henkisesti eli lukemalla omaa pyhää kirjaani, jonka tarinat ovat muuten yllättävän mielenkiintoisia ja paljastavat paljon siitä, miten paljon käytämme raamatullisia viittauksia kaikessa kommunikaatiossa – välttämättä edes muistamatta, että viittaus on Raamatusta.

Tämän henkisen hiljentymisen toteuttamisessa minun ei kuitenkaan tarvitse hiljentää ruumistani. Se raukka on joutunut muutenkin kokemaan niin suuren shokin tullessaan tänne kuumaan, kosteaan, pölyiseen ja mausteiseen maailmaan. En kerta kaikkiaan uskalla rasittaa sitä enempää. Minusta pelkästään se olisi riittävä perustelu, enkä ymmärrä, miksi jotkut tuttavat eivät osaa kunnioittaa sitä. Minähän yritän parhaani mukaan kunnioittaa heidän paastoaan.