Lähdön tunnelmaa

Parin viime viikon ajan Tostanin vapaaehtoistalossa on pakkailtu laukkuja ja eletty lähdön tunnelmassa. Yhdeksästä vapaaehtoisesta yksi on jo lähtenyt ja kaksi lähtee tänä viikonloppuna. Itävaltalainen Astrid sai työnsä tehtyä viime viikolla ja päätti karistaa Senegalin pölyt jaloistaan viikkoa aiemmin kuin oli suunnitellut – hän kun ei ollut nähnyt perhettään sitten viime joulun. Astrid oli onnellinen, että pääsi viettämään hienon kesän Senegalissa, mutta nyt hän oli valmis jatkamaan elämäänsä eteenpäin. Samassa tilanteessa ovat amerikkalaiset Kate ja Sylvan. He ovat työnsä tehneet ja juhlansa juhlineet, ja nyt molemmat ovat valmiita lähtemään takaisin jatkamaan opintojaan ja ”normaalia” elämäänsä.

Kaksi ja puoli kuukautta Senegalissa ei siis saanut Astridia, Katea ja Sylvania tuntemaan, että jotain olisi jäänyt kesken. Mikään täällä ei vaadi heitä jäämään tai palaamaan. Minusta se on kummallista, koska itse koin heti ensimmäisen vierailuni jälkeen, että minun on palattava Senegaliin uudelleen ja uudelleen. Ja niin olen tehnyt.

Mutta ehkä tämä vapaaehtoistyö Dakarissa ei sittenkään koskettanut heitä syvemmältä? Ehkä työ ei antanut heille tunnetta siitä, että Senegal olisi muuttanut heidän elämänsä? Tai ehkä he eivät sittenkään oppineet tuntemaan Senegalia tai senegalilaisia muuten kuin toimiston seinien sisäpuolella tai yhdellä vierailulla kylään. Hehän viettivät lähes koko kolme kuukautta Dakarissa vapaaehtoisten kesken, eivät juuri matkustaneet, tai jos matkustivat, se tapahtui vapaaehtoisten kesken. Totta sekin: miten he olisivatkaan voineet oppia tuntemaan Senegalia, jos eivät päässeet tai halunneet mennä pintaraapaisua syvemmälle?

Kolmen vapaaehtoisen lähtö on herättänyt minussakin lähdön tunnelman. Se on omituista, sillä itse olen ollut täällä vasta puolitoista kuukautta, enkä omasta mielestäni ole vielä valmis lähtemään. Toisaalta olen tietysti miettinyt paljon sitä, miten paluuni Suomeen mahtaa onnistua vuoden pimeimpään ja kylmimpään aikaan. Olen miettinyt myös sitä, miten amerikkalaisiin keskittyvä toimistotyöni Dakarissa ja haluni viettää aikaa senegalilaisten ystävieni kanssa Fatickissa oikeastaan sopivat yhteen - ja jos eivät sovi, minkälaista ratkaisua minun pitäisi tähän ongelmaan etsiä. Siinä mielessä lähdön tunnelma sopii minullekin. Tuntuu siltä, kuin olisin tekemässä jonkinlaista muuttoa, ainakin henkisesti. En vain tiedä vielä itsekään, mihin olen muuttamassa.

Ja täytyy myöntää, että väsymyksen hetkillä myös minun mieleeni nousee pieniä koti-ikävän oireita. Kun oikein väsyttää, haluaisin ottaa Leevi-kissan yhteen kainaloon ja Ville-kissan toiseen, ja nukkua hyvät päiväunet. Kun naapurin portugalilaismiehen lemmikkikoira hyppii innoissaan jalkaa vasten niin kuin Olivia-koira, tekee mieli kaapata se syliin. On ehkä hassua, että ikävöin ensimmäisenä lemmikkieläimiä, mutta toisaalta ymmärrettävää – ihmisten kanssa voi puhua puhelimessa ja kirjoittaa sähköpostia, mutta kissan- ja koirankarvainen yhteys ei toimi kuuden tuhannen kilometrin päähän.

Karvakaverien korvikkeeksi olen napsinut kaapin perälle salaiseen purnukkaan piilotettuja hedelmäaakkosia, joita olen tähän asti yrittänyt säännöstellä tarkasti. Kohta ne loppuvat. Mitäs sitten tehdään?