Kulttuurishokkeja

Työpaikallani Tostan Internationalin toimistossa minä olen ainoa, joka puhuu kyökkiranskaa. En tiedä, minkälaisen aseman se on minulle tuonut, mutta selvästikään ihmiset eivät oikein vielä tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua.

En ole amerikkalainen, vaikka näytän siltä. En puhu kuin hienosteleva ranskalainen, vaikka näytän sellaiselta. Ja mikä hulluinta, vitsailen melkein kuin senegalilainen. Meneehän siinä hiukan pasmat sekaisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan senegalilainen, dakarilainen ja hiukan ennakkoluuloinen toubabeja kohtaan.

Tiistaina kävin esimieheni Malick Gueyen ensimmäisen keskustelun koskien työnkuvaani. Kokous alkoi hyvin muodollisesti, kun Malick esitteli viestintätiimimme muut jäsenet Salimin ja Papen, ja alkoi sen jälkeen kertoa, mitä tulemme tällä viikolla tekemään (tulemme suunnittelemaan, mitä tulen tekemään seuraavien kuuden kuukauden aikana). Minusta tilanne oli vähän turhan kankea, ja koska tilanne tuntui sopivalta, otin vapauden vähän vitsailla. Istuin Malickin työtuolissa, jonka selkänoja jousti taaksepäin todella paljon.

- Oho, tässähän voisi viettää vaikka siestaa, huudahdin ihmeissäni ja kokeilin, miten kauas selkänoja taipuu.
Malickin oikea suupieli pyrki ylöspäin, mutta esimiehen auktoriteetillä hän käski sen asettua takaisin paikoilleen. Silmistä kuitenkin näki, että miestä nauratti.
- Kohta sinä kyllä putoat, hän tyytyi toteamaan ja jatkoi tyynesti kokousta.

Myöhemmin päivittelin Malickille, miten oikein selviän, kun Tostanilla pitää syöksyä suoraan ruokapöydästä takaisin töihin, eikä siestalle jää ollenkaan aikaa. Malick katsoi minua hiukan alta kulmien. No, amerikkalaiset tekevät juuri niin: kun ovat ruokansa syöneet, kipittävät heti takaisin alakertaan ilmastoituun toimistotilaansa ja kirjoittamaan joko sähköpostiaan tai tekemään töitään. Minä taas olen syömisen jälkeen ihan poikki ja haluan huilata hetken. Eilen en tiennyt missä olisin huilannut, kun missään ei ole tilaa lepäilyyn. Tänään rötkötin kattoterassin varjossa kahdella tuolilla ja lepuutin silmiäni. Mahtoi olla senegalilaisten mielestä kumma näky.

Mutta amerikkalaiset, ne vasta eivät tiedä, miten minuun pitäisi suhtautua. En toimi kuten he, mutta en ole myöskään senegalilainen. Olen jotain vielä oudompaa. Huomasin sen tänään, kun tulin ruokakaupoilta ja rupesin laittamaan iltaruokaani. Keittiössä oli muutama ihminen, jotka selvästi olivat keskustelemassa jotain. Yhtäkkiä he katosivat. Jatkoin ruokani laittamista, mutta ihmettelin, missä kaikki ovat. Jossain vaiheessa törmäsin talon pomoon Marthaan (minua nuorempi amerikkalaisnainen), joka kertoi että ainakin jotkut ihmiset lähtivät drinkille. Ihmeissäni jatkoin omia hommiani (silittämistä ja hyttysverkon virittämistä). Olin toki laittamassa ruokaa, kun ihmiset katosivat, mutta olisihan minut voinut edes kutsua mukaan. Etenkin kun he näkivät, ettei kokkailuni takia ollut vaaraa, että olisin tuppautunut mukaan.

En tiedä, millaisia kulttuurishokkeja nämä muut vapaaehtoiset ovat käyneet läpi, mutta minulla kulttuurishokki johtuu ilman muuta amerikkalaisista. En tiedä ollenkaan, miten pitää toimia ympäristössä, joka on fyysisesti Länsi-Afrikassa, mutta henkisesti tiukasti kiinni Pohjois-Amerikassa. Ja sen kulttuurinhan minä tunnen hyvin, niinkin realistisista tv-sarjoista kuin Twin Peaks, Six feet under, Sex and the City ja hemmetin Beverly Hills 90210.