Persoonallisia muutoksia

Olen miettinyt viime aikoina sitä, miksi tänne blogiin ei enää kukaan päivitä sellaisia kriittisen ironisia kirjoituksia kuin ensimmäisen parin kuukauden aikana. Syy on yksinkertainen ja tylsähkö: olen jumittunut. Tosin täytyy samaan hengenvetoon myöntää, että Senegaliin jumittuminen kuulostaa paljon paremmalta kuin vaikkapa Poriin, Kankaanpäähän tai Vammalaan jumittuminen. Mutta kuitenkin.

Käytännössä tämä jumittuminen ilmenee niin, etten jaksa enää käyttää energiaani ihmettelyyn. Ainakaan kovin paljon. Enhän minä alun pitäenkään hirveästi ihmetellyt, kun maa ja kulttuuri olivat jo entuudestaan hyvinkin tuttuja. Blogiin ja päiväkirjaan kirjoittamani vertailut oman tutun elämän ja uuden, erilaisen elämän välillä olivat silti hauskoja pikku huvihetkiä. Aluksi. Nyt suurin osa noita vertailuja aiheuttaneista ärsykkeistä ei enää läpäise tajuntaani. Olen tottunut, turtunut, korruptoitunut. Vaiko sittenkin kotiutunut?

Enää en nimittäin ihmettele, kun fuksianpunaiseen satiinipaitaan ja hohtavan harmaaseen miesten pukuun pukeutunut ministerin näköinen mies poikkeaa syömään sormin djibiä (grillattua lihaa) ravintolaan, jonka muovipöydät heiluvat kolmella jalalla ja jonka seinät ovat vyötärön korkeudelle mustat savusta ja rasvasta. Kun samaisen ravintolan läpi hetken kuluttua talutetaan pahasti protestoiva pässi, sekään ei aiheuta kummastuneita hihkaisuja – ainoastaan hienoisen hymyn suupieleen.

En kummastele, että Peugeotista nyt vain sattui katkeamaan kytkinvaijeri kesken matkan, vaikka jo linja-autoasemalta lähtiessä sen kuuli vetelevän viimeisiään. Vielä vähemmän yllätystä sisältyy siihen seikkaan, että kuljettaja oli jo hankkinut varavaijerin – siinä ei ole mitään kummallista, ettei sitä ollut vaihdettu ENNEN kuin seitsemän asiakasta joutuu odottamaan keskellä tienristeystä tunnin verran. Kuka nyt toimivaa vaijeria vaihtaisi ennen kuin se oikeasti katkeaa?

Ihmetystä ei myöskään herätä, vaikka hostellissa sänkykaverina on kymmenkunta muurahaista, tai että aamun ja illan välisenä aikana huoneen seinällä oleva taulu on vinksahtanut vinoon. Rapatessa roiskuu, ja siivotessa samoin. Muurahaisia taas ei saa ajettua pois kuin myrkyllä, ja se on kallista. Ei sellaiseen turhuuteen investoida tabaski-juhlan alla, kun pitää ostaa mahdollisimman lihava lammas, joka maksaa 50-100 euroa, upean kiiltävä basin riche-kankaasta tehty puku, joka maksaa 50-100 euroa, ja paljon muutakin rahanmenoa on tiedossa. Asiat on pantava tärkeysjärjestykseen.

Sen sijaan ihmettelen suunnattomasti, että joku jaksaa kantaa huolta pikkuasioista, kuten tyhjän vesipullon tai lattialla lojuneen napin katoamisesta. Suorastaan loukkaannun, jos joku ei ymmärrä luovuttaa istumapaikkaansa vanhemmalle madamelle, tai jos joku ei suostu jakamaan omista eväistään yllätysvieraille. En suostu tekemään kauppaa, ellen saa tingattua hinnasta pois vähintään puolet ja parhaimmillaan kolme neljäsosaa. En voi sietää sikainfluenssan, tavallisen flunssan tai VR:n junien myöhästelyn Suomessa aiheuttamaa hysteriaa. Olen kylmettyä kuoliaaksi, jos lämpötila laskee yöllä alle 20 celsiusasteen.

Ja tällaisena minun pitäisi palata Suomeen?

Kun aikoinaan palasin puolen vuoden opiskelijavaihdosta Hollannista, olin ensimmäiset kaksi kuukautta niin ulkona elämästäni kuin vain lumiukko voi keväällä olla. Vasta kesään tullessa pääsin kiinni johonkin sellaiseen elämäntapaan, johon saatoin olla tyytyväinen. Vaikka en tuonut mukanani fyysistä Hollantia – pakkasin laukkuuni vain muutaman pussin tulppaanin sipuleita – mutta jonkinlainen määrittelemätön muutos oli sisälläni tapahtunut.

Tasan viiden viikon päästä olen jälleen muutostilassa lentokentällä, kahden matkalaukkuni kanssa. Yritän ottaa mukaani niin paljon Senegalia kuin voin, mutta sitä tärkeintä – ihmisiä tuoksuja värejä kaatosadetta pölyä kuumuutta aurinkoa elämää – en voi tietenkään kuljettaa matkalaukussa.

Voin ottaa mukaani vain sen, mikä kulkee sisälläni. Tiedän, että tälläkin kertaa se on jotain aivan muuta kuin mitä toin mukanani Suomesta puoli vuotta sitten. Tiedän myös, että paluu on vaikea, sillä senegalilaisen ja suomalaisen elämäni välillä on väistämätön ja korkea kynnys. Mitenköhän mahdan saada höylättyä kynnyksen niin matalaksi, että pystyn elämään sen kanssa?