Päivien viemää

Olen ollut nyt viikon päivät täällä Koldassa. Elämä on asettunut omille raiteilleen, vaikka koti täällä onkin vain väliaikainen ”chambre de passage”, matkustajien huone. Työtä on joinakin päivinä liikaa, toisina ei lainkaan. Esimerkiksi maanantaista keskiviikkoon tein töitä ympäri kellon (välillä tuntui että jopa unissani), eilen en tehnyt käytännössä muuta kuin kirjoitin kaksi kirjettä puhtaaksi.

Tänään tiedossa on notkumista noin puolille päivin, mutta sitten alkaakin melkoinen puristus. Illalla Senegalin Yleisradio eli Radio-Télévision Sénégailaise järjestää taas radiolähetyksen yhdestä kylästä, joka osallistuu tulevan sunnuntain deklaraatioon (eli siis tyttöjen ympärileikkauksista ja pakkoavioliitoista luopumisen julistukseen). Tällä kertaa en kirjoita illasta raporttia niin kuin tein viime viikolla, mutta todennäköisesti haastattelen erästä mielenkiintoista nuorta naista, joka toimii kylänsä ”opettajana”. Se pitää yrittää kirjoittaa valmiiksi ennen lauantai kello 11:tä, jolloin lähdemme Kountiman viereiseen Salikegnen kylään pitämään lehdistötilaisuutta sunnuntain juhlasta. Siellä olemme yön yli, raportoin kaiketi myös illan kulttuurijuhlasta ja kaikesta mitä lauantain ja sunnuntain välillä tapahtuu. Ja sitten sunnuntaina onkin vuorossa varsinainen suurjuhla, johon odotetaan 250 kutsuvierasta ja lukematonta määrää muita ihmisiä 50 lähikylästä. Sieltäkin raportoin niin nopeasti kuin pystyn, sillä ensimmäinen raportti pitää olla Washingtonissa 24 tunnin kuluessa deklaraatiosta. Incha’allah, sanovat senegalilaiset tässä vaiheessa. Teen parhaani, mutta lopulta kaikki riippuu Jumalasta. Ja ehkä vähän myös sähköstä.

Tässä aikani kuluksi voisin kertoa vähän siitä, miten päivä noin yleensä ottaen rytmittyy täällä Senegalissa. Tämä on siis vain minun rytmini, senegalilaisten rytmit ovat useimmiten ihan erilaiset.

Aurinko nousee noin 6.45. Herään automaattisesti viimeistään puoli kahdeksalta, kun aurinko alkaa lämmittää huonettani epämukavaksi. Joskus kun olen mennyt aikaisin nukkumaan, saatan herätä jo puoli seitsemältä, kun on vielä melkein pimeää. Kaupunki on silloin vielä hiljainen, koska ihmiset lähtevät liikkeelle vasta valon tultua. Sitä paitsi Senegalissa puhtaus on tärkeää – kukaan ei lähde kotoaan ilman aamusuihkua. Vesi on aamulla ihanan vilpoisaa, koska yön aikana putkistot ovat ehtineet jäähtyä.

Seitsemältä alkavat ensimmäiset putiikit sitten aukoa oviaan. Leipomoiden autot tuovat patonkeja, ne pakataan usein vanhoihin 50 kilon riisisäkkeihin odottamaan asiakkaita. Itse käyn hakemassa patongin puolikkaani naapurikaupasta, johon on matkaa ulko-ovelta noin 25 metriä. Puolikas patonki maksaa täällä 100 frangia, koska leipä on isompi kuin Dakarissa. Patongin väliin levitän yhden siivun Vache qui rit’ä (sulatejuustoa) ja suklaalevitettä nimeltä Chocopain. Se on kuin Nutellaa, mutta on paikallinen tuote. Patongin seuraksi lämmitän kaasukeittimellä kuumaa vettä, johon aamun väsymyksestä riippuen sekoitan joko pussiteetä (sitä kutsutaan nimellä thé lipton, vaikkei se Liptonia olisikaan) tai sitten Nescaféta. Se on sen verran pahaa (samaa Nescaféta kuin Suomessakin), että olen ottanut tavakseni juoda sen senegalilaisittain: paljon sokeria ja paljon maitojauhetta. Mutta sillä herää ihan hyvin.

Aamupalan jälkeen viritän työhuoneeseen tietokoneen, tuulettimen ja työtuolin. Työtuoli rakentuu kahdesta muovisesta puutarhatuolista ja tyynystä. Massiivinen kokouspöytä on nimittäin sen verran korkea, että pituutta pitää saada lisää keinotekoisesti. Tietokoneen lukitsen kiinni pöydänjalkaan vaijerilla. En tiedä, onko se hätävarjelun liioittelua, mutta ainakin se hidastaa mahdollisen varkaan työtä. Tuuletin pitää asetella tarkasti tiettyyn asentoon, jotta se puhaltaa tietokoneeseen, mutta ei minun niskaani (lihakset jumittuvat helposti). Ja jatkojohto, se on kiinalainen, eikä todellakaan kovin toimiva laite. Jos sitä heilauttaa, tuuletin lakkaa toimimasta. Mutta kaikkiin näihin olen kehitellyt toimivat ratkaisut.

Kun viritelmäni toimivat, lähden alakertaan tervehtimään kollegoitani. Kaikkia tervehditään kättelemällä ja kuulumiset vaihdetaan yöunista ja aamun kulusta. Kaikkeen vastataan aina ”jam tan”, rauhaa vain. Se tarkoittaa käytännössä samaa kuin sereerinkielinen ”jam soom kañ, jam rek kañ”, wolofinkielinen ”jam rek” tai ranskankielinen ”ҫa va”. Tarkoitus on siis kertoa, että hyvin menee, vaikka olisi kuinka paljon huolia niskassa. Tervehdyksillä kun on tarkoitus osoitettaa huomiota muille, ei vetää huomiota itseen kertomalla, miten huonosti tuli nukuttua. Tämä on ollut itsellenikin hiukan vaikeaa muistaa, Suomessa kun on tottunut kertomaan rehellisesti, jos vähän harmittaa. Senegalilaiset katsovat hiukan kummissaan, jos kerrot että nukuit huonosti. Se kun ei kuulu aamutervehdyksiin.

No, sitten kun kuulumiset on vaihdettu ja päivän toimintasuunnitelma on tehty, lähden takaisin tietokoneelle lukemaan sähköposteja ja toteuttamaan sitä mitä olin suunnitellut tekeväni. Noin kahden aikaan on lounastauko, joka täällä Koldassa on onneksi aika paljon rennompi kuin Dakarin toimistossa. Syömään mennään joko ravintolaan tai sitten haetaan ravintolasta isot boolit ruokaa koko porukalle. Yksi ravintola-annos maafea (riisiä, lihaa ja maapähkinäkastiketta), yassaa (riisiä, lihaa ja sipulikastiketta) tai thieboua (riisiä, kalaa ja kasviksia) maksaa noin 500 CFA eli vajaan euron, joten kovin suuria ruokalaskuja täällä ei saa aikaan.

Ruuan jälkeen pidetään tunnin, puolentoista mittainen siesta, jonka aikana joko juodaan atayaa (vahvaa, sokeroitua kiinalaista teetä) tai syödään mangoja. Tai otetaan päiväunet, niin kuin tein eilen, kun ei ollut muuta tekemistä. Dakarissa se ei kyllä olisi onnistunut…mutta täällä elämisen rytmi on muutenkin rauhallisempi kuin pääkaupungissa. Tai ehkä rauhallinen ei ole oikea sana kuvaamaan rytmiä, koska kiire täälläkin on – ehkä kyse on ennemmin siitä, että täällä elämällä on oma rytminsä, jota ihmiset noudattavat. Dakarissa ihmiset sen sijaan yrittävät saada elämän noudattamaan omaa rytmiään, ja siitä tulee vaikeuksia.

Illan suussa, kun aurinko ei enää paista niin korkealta kuin päivällä, ihmiset sitten usein lähtevät urheilemaan (siis lähinnä miehet), asioille torille (lähinnä naiset) ja laittamaan ruokaa (vain naiset). Iltaa kohti mennessä kosteus tiivistyy, mutta ilma on vielä lämmin, joten olo on vielä hikinen.

Iltaa kohti myös rukouskutsut tiivistyvät: aamulla rukouskutsu kuuluu seitsemältä, iltapäivällä kahdelta, mutta illalla viideltä, kahdeksalta ja yhdeksältä. Kun kaupungilla kävelee illalla, aina joku rukoilee jossain päin. Harva pystyy noudattamaan rukouskutsua minuutilleen, eikä imaamikaan yleensä ole minuutin tarkka kutsuissaan, mutta tärkeintä onkin rukoilla siinä vaiheessa, kun päivä etenee: yön ja aamun välillä, keskipäivän kääntyessä iltapäivään, iltapäivän vaihtuessa illaksi, illan muuttuessa yöksi. Iltasuihkuja otetaan vuorotellen siten, että kaikki ovat käyneet pesulla ennen iltaruokaa, joka on yleensä 8-9 aikoihin illalla. Useimmiten se on couscousta maidon tai muun kastikkeen kanssa, tai sitten jollain kastikkeella täytettyä patonkia.

Täällä Koldassa olen hakenut iltaruuakseni ravintolasta fatayan (lihapiirakan), välillä olen kävellyt kaupungintalon vieressä myyntipistettä pitävien naisten luo ja ostanut kalebassin puolikkaasta pari kauhallista hirssi-maissicouscousta. Sen seuraksi olen hakenut epiceriestä vaniljajugurttia. Joskus syön vain suklaalevitteellä täytetyn patonginpalan ja teetä. Yleensä ottaen olen syönyt aika kevyesti illalla, koska päivällä tulee syötyä kunnon annos riisiä ja illalla on vielä niin kuuma, ettei tee kauheasti mieli mitään raskasta. Jos tässä olisi vieressä kunnon buvette-kioski, niin kuin Awan buvette Fatickissa, hakisin fatayoita ja bengette-pikkumunkkeja illaksi. Mutta kun sellaista ei ole, joudun vain haaveilemaan Awan kioskin tarjonnasta ja toivomaan, että lähiaikoina pääsen nauttimaan niistä.

Tänään, kun menemme tekemään radiolähetystä Kountiman kylästä, veikkaan että syömme illalliseksi riisiä ja lihaa tai sipulikastiketta. Viime perjantain lähetyksen jälkeen söimme riisiä ja keitettyä lihaa, joka oli muuten ihan hyvää, mutta kovin sitkeää. En saanut jänteitä pureskeltua ja jouduin ottamaan niitä pois suustani, mikä oli tietenkin äärimmäisen epäkohteliasta. Siitä jäi ikävä tunne, koska naiset todennäköisesti tulkitsivat, etten pitänyt ruuasta. Täällä on kovin vaikea yrittää selittää, että toubab kyllä pitää ruuasta, vaikkei saisikaan kaikkea syötyä. Nyt yritän selvitä ruokailusta siten, ettei kukaan ainakaan huomaa, jos joku ruuan osanen ei mene alas. Useimmiten siinä ei kuitenkaan ole mitään vaikeuksia, koska ruoka täällä on hyvää, puhdasta ja taidolla maustettua. Olen myös ollut ihmeissäni siitä, ettei täällä käytetä kovinkaan paljon pimaa eli chiliä. Ruuat ovat jopa minun makuuni mietoja, ja joskus niihin jopa kaipaisi vähän potkua. Fatickissa taas pimaa käytetään paljon enemmän, jopa niin paljon, ettei vatsani tahdo sitä kestää. Näin ne paikalliset makutottumukset vaihtelevat!

En tiedä, onko etnisillä ryhmillä ja niiden historioilla vaikutusta asiaan; täällä Koldassa ihmiset ovat pääosin peulh-ryhmää eli puhuvat pulaaria, joka on serkuskieli Fatickin sereerille. Myös diolia ja mandingoja asuu täällä paljon, sereereitä ei juurikaan. Mutta serkusten välinen kiusoittelu pitää kutinsa, ja minut on otettu vastaan valkoisena sereerinä; aina kun mahdollista, peulh-työkaverini kiusoittelevat minua milloin milläkin sereerivitsillä. Se on ihan hyväntahtoista ja niin kuuluukin olla – minun ei auta muu kuin naureskella ja yrittää kiusoitella takaisin.