Neljän seinän sisällä

Tostanin eurooppalaistaustaisten vapaaehtoisten keskuudessa on ollut viime aikoina havaittavissa hienoista turhautumista amerikkalaisen järjestön toimintaan. Eikä ihan niin hienoista, vaan ihan käsin kosketeltavaa väsymystä.

Suurin osa vapaaehtoisista on tullut Senegaliin kesäkuun alussa, ja reilu puolet heistä viipyy vain elokuun puoliväliin asti. He ovat tulleet näkemään ja kokemaan Oikeaa Afrikkaa. Esittelyissään he puhuivat varsin idealistisesti siitä, miten he haluavat osaltaan parantaa kehittyvien maiden mahdollisuuksia pärjätä globaalissa maailmantaloudessa. Ja nyt he asuvat maan pääkaupungin parhaimpiin kuuluvassa kaupunginosassa. He istuvat päivät pitkät ilmastoidussa toimistossa kirjoittamassa puhtaaksi arviointiraportteja, täyttämässä excel-taulukoita ja kokoamassa tietokoneohjelmien käyttöohjekirjoja. Ei sellainen tunnu maailman parantamiselta, eikä todellakaan Oikealta Afrikalta.

Itsekin aloin turhautua tilanteeseeni istuttuani viikon verran 25-asteisessa, viilennetyssä ja hämärässä toimistossa, johon kävelin sisään aamuauringon noustessa ja josta poistuin iltasella auringon jo laskiessa. Aloin vakuuttua siitä, että Tostanin Dakarin-toimistoon verrattuna Satakunnan Kansan Porin-toimitus ei ole norsunluutornia nähnytkään! Samaa mieltä tuntuvat olevan muutkin. Esimerkiksi Astridin turhautuneisuus purkautui maanantai-iltana valtavana ryöppynä, kun hän kuuli minun lähtevän loppuviikolla tai ensi viikon alussa Casamancen alueelle Koldaan valmistelemaan naisten ympärileikkausperinteestä luopumisen juhlaa.

- Ei voi olla totta! Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa, ja ainoa paikka johon olen Dakarin lisäksi päässyt, on Malicounda Bambaran kylä lähellä Mbouria, ja sinnekin pääsin vain uskomattoman hyvän tuurin vuoksi. Olen pyytänyt, rukoillut ja painostanut, että pääsisin tekemään jotain muutakin kuin täyttämään raivostuttavia excel-taulukoita. Että pääsisin edes näkemään, mitä excel-taulukkoni tarkoittavat todellisuudessa! Mutta aina minulle sanotaan, että ehkä seuraavaksi, ehkä ensi viikolla, ja silti mitään ei tapahdu. En minä tällaista tullut tekemään, kun tulin vapaaehtoiseksi Afrikkaan! Excel-taulukoita olisin voinut täyttää Itävallassakin, ja todennäköisesti minulle olisi jopa maksettu siitä. Tuolla toimistossa en opi mitään Senegalista, en kerta kaikkiaan mitään! Ja sitä paitsi, jos joku mahdollisuus tulisikin, en voisi lähteä, koska lähtölupani voi allekirjoittaa vain kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei ole paikalla!

Astridin purkaus oli täysin oikea. Vapaaehtoisille ei makseta heidän työstään mitään, joten olisi vähintään reilua yrittää järjestää heille edes vierailuja niille alueille, joita heidän työnsä koskee.

Sen lisäksi Astrid on oikeassa siinä, ettei järjestö ole kovin joustava liikkeissään. Monen ihmisen työ saattaa roikkua yhden puuttuvan allekirjoituksen takia. Kansalaisjärjestöt ovat kaiketi aina hierarkkisia, mutta tässä tapauksessa sitä korostaa vielä järjestön amerikkalais-senegalilainen perusta. Kummassakin yhteiskunnassa hierarkia on tärkeä yhteisöä koossa pitävä voima. Marssijärjestys on selkeä ja sitä pitää kunnioittaa. Esimerkiksi jos minä, hierarkiassa alimpana oleva vapaaehtoinen, haluan yhteyden alueelliseen koordinaattoriin, joka voisi antaa minulle raporttiin tarvitsemiani tietoja, en saa soittaa hänelle suoraan. Sen sijaan minun pitää kertoa asiani omalle esimiehelleni, joka ottaa yhteyttä kansalliseen koordinaattoriin, joka ottaa yhteyttä alueelliseen koordinaattoriin. Vähemmästäkin sitä turhautuu.

Itse olen vielä ollut pitkämielinen. Toistaiseksi jaksan uskoa, että minun maailmanparantamiseni asettuu johonkin norsunluutornin seinien sisällä istumisen ja Sahelin avoimen taivaan alla kulkevien tarinoiden kertomisen välimaastoon. Ja siinä Tostan on oikeassa, että seiniäkin tarvitaan. Muuten nämä tuhannet Sahelin tarinat eivät kuuluisi sinne Euroopan tai Pohjois-Amerikan betonikortteleihin asti.